Vallilassa sijaitseva Paavalinkirkko torneineen on Tiina Linnalle tärkeä maamerkki.
”Ajatus kirkon jäsenyydestä alkoi varovasti kiinnostaa” – Kun kirkosta eroamisesta tuli trendikästä, Tiina Linna halusi kulkea vastavirtaan
Tiina Linnaa ei kastettu lapsena eikä hän käynyt nuorena rippikoulua. Sitten häntä pyydettiin kummiksi.
Helsingissä evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä on alle puolet kaupunkilaisista. Espoo ja Vantaa seuraavat perässä. Tuoreen tutkimuksen mukaan helsinkiläisistä millenniaaleista eli vuosina 1981–1996 syntyneestä Y-sukupolvesta enää alle 40 prosenttia on luterilaisen kirkon jäseniä.
Minä olen yksi heistä.
Minua ei tosin kastettu lapsena, minulla ei ollut kummeja, en käynyt 15-vuotiaana rippikoulua eikä suvussani ole ollut tapana mennä naimisiin kirkossa. Ja juuri noiden seikkojen varaan rakensin teininä ja nuorena aikuisena identiteettiäni: koin, että olen erilainen kuin muut.
En koskaan tuntenut menettäväni mitään siksi, etten ole ollut kirkon jäsen. Paitsi joskus pohdin, että jos minulla olisi ollut kummi, hän olisi voinut olla minulle turvallinen ja luotettava lähiperheen ulkopuolinen aikuinen.
Muuten minusta oli aina hienoa sanoa, että en kuulu kirkkoon enkä ole koskaan kuulunutkaan ja että toisin kuin muiden, minun ei ole tarvinnut erota kirkosta.
Erityisen arvokkaana pidin sitä, että saadakseen kirkolta palveluja ja apua elämän vaikeissakin tilanteissa ei tarvitse olla kirkon jäsen.
Toisinaan kerroin sukuni tarinaa siitä, miten isoisoisä-vainaatani kohdeltiin ala-arvoisesti hänen omissa hautajaisissaan. 1990-luvulla pääsi kyllä siunattuun maahan haudan lepoon, vaikkei kirkkoon kuulunutkaan. Vainajan siunaustilaisuuteen, muistotilaisuudesta puhumattakaan, kirkko ei kuitenkaan suonut tilojaan saati henkilökuntaansa. Vasta, kun isoisoisäni lapset vetosivat siihen, että heidän isänsä oli sotaveteraani, hänelle suostuttiin soittamaan sielunkellot.
Parikymmentä vuotta myöhemmin, kun isoisoäitini laskettiin tuohon samaan hautaan, vainajan siunaus onnistui paikallisessa kirkossa ilman venkoilua ja kiemurtelua. Valvojaiskahvit keitettiin jälleen muualla kuin seurakunnan tiloissa, tosin sillä kertaa omaisten omasta toiveesta.
Kun kirkosta eroaminen alkoi olla opiskelijapiireissä entistä trendikkäämpää, yhä harvempi meni kirkossa naimisiin ja lähipiiriini syntyville lapsille alettiin pyytää kummien sijaan kaverikummia tai kummituksia, aloin tarkastella omia valintojani kriittisesti.
Kaikki nuorena jotakin tuntematonta pikkubändiä fanittaneet ymmärtävät, mistä oli kysymys. Kun jostain, mikä on ollut vain oman tai hyvin pienen piirin juttu, tulee suuren yleisön kiinnostuksen kohde ja valtavirtaa, oma suhtautuminen siihen alkaa muuttua. Ennen ainutlaatuisesta ja kivasta jutusta katoaa tietty taika.
Vähä vähältä aloin pohtia omaa suhtautumistani kirkkoon ja uskon asioihin sekä sitä, miten ja mihin kirkko verovaroja käyttää. Ajatus kirkon jäsenyydestä alkoi varovasti kiinnostaa. Erityisen arvokkaana pidin sitä, että saadakseen kirkolta palveluja ja apua elämän vaikeissakin tilanteissa ei tarvitse olla kirkon jäsen. Jokainen on tervetullut saamaan apua ja tukea, kohtaamaan ihmisiä tai Jumalaa ja nauttimaan yhteisin varoin ylläpidetystä kirkollisesta arkkitehtuurista.
Toivon, että nyt ja tulevaisuudessa voisin olla kummilapselleni sitä, mitä itse nuorena olisin tarvinnut ja jäin myöhemminkin kaipaamaan.
Kirkko tekee jäsentensä maksamilla verovaroilla diakoniatyötä, jolla se toteuttaa kristillistä ydinarvoa – lähimmäisenrakkautta – käytännössä. Diakoniatyöllään kirkko paikkaa laajenevaa ja syvenevää aukkoa sosiaaliturvassa. Kirkolta voi saada apua myös perheen ja parisuhteen karikoissa ja silloin, kun oma tai läheisten terveys reistailee.
Evankelis-luterilaisen kirkon pappi on ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneena maisterina joutunut väistämättä tarkastelemaan omia ajatuksiaan ja uskoaan kriittisesti. Graduaan varten hänen on täytynyt tehdä tieteellistä tutkimusta, jossa on tarvittu muutakin kuin Raamattua. Puhuessani papille voin siis luottaa siihen, että hän on ajatellut asioita laajemmin kuin pyhän kirjan tekstien kautta.
Lopulta arvotyöskentelyni johti siihen, että kävin rippikoulun ja liityin kirkkoon, kun olin 29-vuotias. Käytännön syy oli se, että minut kutsuttiin tärkeään luottamustehtävään, erään pienen lapsen kummiksi. Tiesin kyllä, että nykyään voi toimia kuin kummina, vaikkei kuuluisikaan kirkkoon. Kummilapsi oli kuitenkin se ratkaiseva ihminen, joka sai minut tekemään päätöksen.
Nyt maksan kirkollisveroni iloisin mielin ja uskon, että roponi käytetään hyvään tarkoitukseen. Peruslaiskana ihmisenä olen helpottunut, kun voin yhdellä automatisoidulla maksulla kantaa korteni hyväntekeväisyyden kekoon.
Toivon, että nyt ja tulevaisuudessa voisin olla kummilapselleni sitä, mitä itse nuorena olisin tarvinnut ja jäin myöhemminkin kaipaamaan: perheen ulkopuolinen, luotettava ja turvallinen aikuinen.
Välillä katselen ikkunastani kotiseurakuntani kirkontornia ja sen sodassa kolhuja saanutta kellotaulua. Kun lähestyn Helsinkiä Lahdentieltä tai muuten liikun tornin lähettyvillä, tarkistan sen kellosta ajan.
Kirkon jäseneksi liittyi viime vuonna 20 300 henkilöä. Heistä neljännes oli 30–39-vuotiaita. Kirkkoon liittyneiksi tilastoidaan myös ne alle yksivuotiaina kastetut, jotka on ehditty merkitä väestökirjanpitoon ennen kastetoimitusta. Kirkkoon liittyi kasteen kautta myös rippikoulun käyneitä nuoria.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Helsingin seurakuntien uusi strategia painottaa nuoria aikuisia – tavoitteena kasvava kristillinen yhteisö, hyvän tekemisen verkostot ja vieraskielisten kaupunkilaisten osallisuus
AjankohtaistaHelsingin yhteinen kirkkovaltuusto hyväksyi seurakuntien ja yhteisten palveluiden strategian vuosille 2024–2027.
.jpg)
