– Aluksi olin vihainen ja epätoivoinen ja kysyin, etta miksi minä. Mutta sitten aloin ymmärtää, että ei ole syytä, Krista Launonen sanoo.
”Minusta ei tule koskaan vanhaa” – syöpää sairastava Krista Launonen ymmärsi, että miksi-kysymyksiin ei ole vastausta
Krista Launonen sairastaa parantumatonta syöpää. ”Sairastuminen ei ole jalostanut minua paremmaksi ihmiseksi enkä halua puhua syövästä taisteluna”, hän sanoo.
Arkun tulee olla halvin mahdollinen. Pahvia, ei missään tapauksessa puuta, se on kallista. Biisilistalta on soitettava ainakin lempikappale Sunny ja vieraille on tarjottava hyvää kasvisruokaa. Tanssia saa.
50-vuotias Krista Launonen on suunnitellut omat hautajaisensa niin tarkkaan kuin mahdollista.
– Kun minut tuhkataan, on ihan sama, minkälaisessa laatikossa olen tai mitä minulla on päälläni. Mutta haluan, että rahaa jää bileisiin ja samppanjaan, Launonen sanoo ja päästää heleän, rönsyilevän naurun.
– Outoa vain, että niissä juhlissa en enää itse ole mukana.
Sairastumista seurasi pitkä ajatustyö
Krista Launonen on helsinkiläinen taideterapeutti, kirjailija ja kuvataiteilija, joka sai kuolemantuomion neljä vuotta sitten huhtikuussa: multippeli myelooma eli plasmasolusyöpä. Elinaikaodote seitsemän vuotta, sanoivat lääkärit. Siitä on nyt käytetty yli puolet.
Launonen suhtautuu asiaan tyynesti. Se johtuu siitä, että hänellä on ollut aikaa miettiä.
– Minusta ei tule koskaan vanhaa. Se on pysäyttävä ajatus. Aluksi olin vihainen ja epätoivoinen ja kysyin, että miksi minä. Mutta sitten aloin ymmärtää, että ei ole syytä. Minun täytyy lopettaa kysymästä miksi, koska se vie minua vain huonompaan.
Ajattelin, että alan tutkia ja kesyttää kuolemaa ja teen siitä siten vähemmän pelottavan.
Oivallusta edelsi pitkä ajatustyö, josta Launonen käyttää käsitettä mielen kamppailu.
– Sairastuminen ei ole jalostanut minua paremmaksi ihmiseksi enkä halua puhua syövästä taisteluna. Mutta oman mielensä kanssa joutuu kyllä kamppailemaan. Minä en masentunut ikinä, mutta hyvin pimeissä paikoissa kävin.
Launosenkin mieli kyseli, miksi juuri hänelle tuli vakava syöpä, vaikka hän on syönyt kotimaisia marjoja, joogannut ja elänyt muutenkin siivosti.
– Mummoni oli 93 kuollessaan ja ehti todeta, että nyt tämä elämä riittää. Mutta minä en haluaisi vielä lähteä.
Ensimmäiset 14 kuukautta diagnoosista Krista Launonen oli todella sairas: ruoka ei pysynyt sisällä, jalat eivät kantaneet, lääkkeet turvottivat kehon muodottomaksi ja kivut olivat viedä tajun. Vaikeimpinakin jaksoina Launonen halusi kuitenkin maalata.
Välillä hän työskenteli vuoteessa pitkällään viisi minuuttia kerrallaan, joskus jaksoi nousta vartiksi seisomaan ennen oksennusta. Taide muuttui mustanpuhuvaksi, mutta teoksia syntyi kuitenkin.
– Vaikka minulla ei ollut fyysisesti yhtäkään hyvää päivää, työ piti minut järjissäni.
Kun vointi alkoi kohentua, Launonen päätti hyväksyä syövän ja kuoleman, jotta saisi paremman loppuelämän.
– Ajattelin, että alan tutkia ja kesyttää kuolemaa ja teen siitä siten vähemmän pelottavan.
Tietoa vakavasta sairastumisesta seurasi sisäisen kamppailun vaihe.
Haluamme elää omalla tavallamme loppuun asti
Elokuussa ilmestyi Krista Launosen seitsemäs tietokirja Kesken kaiken. Se kertoo kuolemisesta ja elämästä syövän kanssa. Launonen kirjoitti kirjan dialogimuotoon yhdessä ystävänsä Susanna Lehmuskosken kanssa. Lehmuskoski ei ehtinyt nähdä kirjan julkaisua, sillä hän kuoli syöpään keväällä 53-vuotiaana, vain reilun vuoden sairastamisen jälkeen.
Lehmuskosken diagnoosi oli tyrmistys myös Launoselle.
– Kun Susanna sai lääkäriltä ennusteen, että jäljellä olisi vain viikkoja tai kuukausia, en voinut uskoa. Minähän se olin sairastanut pidempään, ja olimme jo muodostaneet jonon. Sitten hänelläkin oli yhtäkkiä vakava verisyöpä. Sanoin Suskille, että älä kiilaa edelle ja ohita minua tässä jonossa.
Kirja oli alun perin Lehmuskosken toive. Hän halusi kirjan avulla auttaa muita syöpäsairaita ja heidän läheisiään. Sairausmatkallaan naiset kutsuivat toisiaan syöpäystäviksi ja heittivät mustaa huumoria, jonka voimalla elämää pidettiin yllä.
– Susannan kanssa vitsailimme, että ihana, kun meistä ei tule laitosmummoja, jotka kakkaavat housuun! Meitä ei syötetä eikä meiltä vaihdeta vaippoja. Nykyinen vanhustenhuolto on kauhealla tolalla, mutta siltä minä itse onneksi vältyn.
Kahdessa asiassa Susanna Lehmuskosken ja Krista Launosen ajatukset kuitenkin erosivat ratkaisevasti. Toinen oli kateus.
– Kateus määritti Susannaa. Hän puhui siitä paljon, ja se vaivasi häntä. Hän oli kateellinen ennen kaikkea terveille ihmisille, jopa minulle, koska minä en ollut kuolemassa vielä. Minä taas en ole yhtään kateellinen mistään tai kenellekään.
Toinen erottava tekijä oli ajatus siitä, miten tästä maailmasta poistutaan.
– Minä haluan lähteä täältä iloisena, nauravana ja vitsi suussa. Susanna koki, että hänellä oli vähemmän aikaa käsitellä sairastumista ja hyväksyä kuolema.
Näkemyserot saivat Launosen välillä epätoivoiseksi.
– Olisin niin kauheasti halunnut, että hänkin lähtisi hyväksyvänä ja jopa iloisena, yritin tarjota avuksi kaikkea, mikä itseäni oli auttanut, mutta hän potki vastaan ja koki, ettei pysty.
Lopulta Launonen ymmärsi, että hänen ystävällään on oikeus kokea oma kuolemansa aivan kuten hän itse haluaa.
– Susanna sanoi, että hänellä on lupa lähteä juuri sellaisena kuin hän lähtee: vihaisena maailmalle ja katkerana Husille, kun häntä ei voitu parantaa. Oivalsin, että minun täytyy antaa hänen olla sellainen kuin hän on ja tukea häntä.
Lehmuskoski halusi kuolla kotona omassa sängyssään, perheensä ja koiriensa ympäröimänä. Niin myös kävi.
Launonen ymmärtää autonomian tarpeen, mitä tulee jopa viimeisiin hetkiin.
– Totta kai haluaisimme loppuun saakka kontrolloida omaa elämäämme, myös sitä, miten kuolemme. Tavallaan on huikeaa, että hän sai suunnitella oman kuolemansa.
Krista Launosen ystävä Susanna Lehmuskoski kuoli syöpään keväällä.
Elämän laatu on tärkeämpää kuin määrä
Vähän kuin viikonlopun kauppalistasta keskustelisi, yhtä luontevasti Krista Launonen puhuu kuolemasta. Ja juuri näin arkinen rooli kuolemalla tulisi hänen mielestään ollakin.
– Tuhansia vuosia ihmiset ovat sairastaneet ja kuolleet kotona, vainajat on pesty ja kammattu ja arkut ovat olleet avoinna. Nykyään vain harva näkee oikeaa vainajaa, Launonen sanoo.
Kuolema on huolellisesti etäännytetty elävien maailmasta: siivottu laitoksiin ja pantu arkun kannet kiinni, mikä on Krista Launosesta surullista.
– Kuolema tulee vastaan nykyään lähinnä viihteessä, kuten elokuvissa tai videopeleissä, jolloin sitä voi aina väistää.
Toista oli vielä esimerkiksi 1800-luvulla.
– Tuolloin ainakin Britanniassa ja Keski-Euroopassa ylemmän keskiluokan piireissä oli tapana valokuvata tai maalauttaa kuolleesta kuva. Vainaja saatettiin myös pukea ja ehostaa ja nostaa mukaan perhepotrettiin. Meidän näkökulmastamme se tuntuu makaaberilta, mutta silloin se oli kunnioittavaa. Haluttiin osoittaa, että vaikka ihminen on poissa, hän on myös ollut, häntä ei ole unohdettu.
En voi kieltää surua minua rakastaneilta ihmisiltä, kun kuolen. Se olisi väärin ja rumaa.
Sitten kun Launosen aika lähestyy loppuaan, hän toivoo osaavansa asennoitua tulevaan rauhallisesti. Elämän pitkittämisestä hän ei ole kiinnostunut, esimerkiksi syövän loppuvaiheen raskaita hoitoja hän ei aio ottaa vastaan.
– Olen kiinnostunut laadusta, en määrästä. Lääkäreiden kanssa olemme vääntäneet tästä, sillä lääkäreiden etiikan mukaista on yrittää pitää minut hengissä niin pitkään kuin mahdollista riippumatta siitä, missä kunnossa olen.
Itsemääräämisoikeutensa hän haluaisi nyt ja myöhemminkin säilyttää myös sen suhteen, miten elää.
– En toivo tuntemattomilta rukouksia, ruokavalio-ohjeita, meedioneuvoja tai pieniä enkeleitä. Auttajat tarkoittavat hyvää, mutta he eivät ehkä tule ajatelleeksi, että loukkaavat minua valistuksillaan.
Krista Launonen haluaa lähteä tästä maailmasta hyväksyvänä ja iloisena, kun sen aika tulee.
Vaikeinta on jäädä pois oman lapsen elämästä
Ennen kuolemaansa Krista Launonen aikoo kuitenkin elää. Tehdä pitsaa perjantaisin, ulkoiluttaa koiraansa, ostaa kauniin villatakin. Laittaa huulipunaa ja matkustaa. Jos voimat eivät riitä ulkomaanreissuun, niin ehkä Tampereelle. Niin ja nauraa, sitä Launonen haluaa eniten, ja toivoo sitä muiltakin.
– En voi kieltää surua minua rakastaneilta ihmisiltä, kun kuolen. Se olisi väärin ja rumaa. Olen kuitenkin pyytänyt etukäteen, että voitteko edes vähän iloita, edes jonkun vitsin kertoa. Miettiä mun elämää naurun ja huumorin kautta.
Yksi asia sattuu kuitenkin enemmän kuin kaikki muut yhteensä.
– Se, että en saa nähdä lapseni kasvavan aikuiseksi. Se on absoluuttisesti hirveintä ja niin surullista. Sitä Susannakin suri eniten, Launonen sanoo.
Launosella on 12-vuotias poika. Lehmuskoskelta jäi 18-vuotias tytär.
– Tulee varmasti hetkiä, jolloin äidillä olisi paikka lapsen elämässä, vaikka lapsi olisi aikuinen.
Kiitos ei somesurulle – tarvitsemme aitoja, fyysisiä kohtaamisia
Krista Launonen toivoo, että häntä ei kuoleman jälkeen surtaisi sosiaalisessa mediassa. Niin sanottu somesuru on nykyajan ilmiö ja tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kuolleille perustetaan muistosivustoja.
– Että joku kirjoittaisi RIP Krista – ei kiitos! Se on feikkiä. Jos siellä joku suree, hän ei ole oikeasti mun lähipiiristä.
Launosen mukaan tarvitsemme aitoja, fyysisiä kohtaamisia elossa ollessamme, sitä, että joku tulee luo ja halaa. Somessa lähetetty sydän-emoji ainoana eleenä voi olla vain tapa etäännyttää surua ja kuolemaa entisestään.
– Jos kuoleman jälkeen näppiksen kautta lähetetään ”lämmin osanotto” vaikka kuolleen puolisolle katsomatta kertaakaan silmiin, lohduttaako se?
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Sattuuko kuoleminen? – Kuoleman asiantuntijat vastaavat kysymyksiin, joita ihmiset miettivät elämän lopussa
Hyvä elämä Hengellisyys”Jos ihmisellä on oikein paha kuolemanpelko, vapaaehtoiset voivat valvoa yötä päivää hänen vierellään”, sairaalapappi Maarit Nissinen kertoo.
