Tarja Ruohosen omakustannekirja Kukkien kantama käsittelee sitä, kuinka hän antoi anteeksi väkivaltaiselle isälleen.
”Vihataakan tilalle ovat tulleet lempeys, kepeys ja vapauden tunne” – Tarja Ruohonen antoi väkivaltaiselle isälleen anteeksi 57 vuoden jälkeen
Kun Tarja Ruohonen antoi viimein anteeksi isälleen, hän vapautui nauttimaan elämästä.
Mustavalkoinen valokuva on napattu hetkestä, jolloin tyttö ja mummo ovat lähdössä kesälomamatkalle Mikkeliin. Tyttö on noin kuusivuotias, ja hänellä on kukkia käsissään.
Toisessa kuvassa tyttö istuu papan vieressä kotimökin edessä Vihdissä. Tyttö pitelee käsissään kukkakimppua.
– Minulla oli – jos mahdollista – aina kukkakimppu kädessä. Piirsin, poimin ja hoidin kukkia sekä juttelin niille. Mummon tulkinta oli, että hain kukista turvaa, kertoo Tarja Ruohonen.
Turvaa Ruohonen totisesti kaipasi, sillä hänen isänsä oli väkivaltainen alkoholisti. Turvaton lapsuus on vaikuttanut Ruohosen elämään monin tavoin. Isäänsä Ruohonen ehti vihata 57 vuotta.
Ruohonen on pari vuotta sitten kirjoittanut lapsuuden kokemuksistaan omakustannekirjan Kukkien kantama. Kirja kertoo myös siitä, kuinka anteeksianto muutti hänen elämäänsä.
Jutun alussa mainitut valokuvat ovat kirjan kuvitusta.
Mummolleen Tarja Ruohonen saattoi kertoa mitä tahansa. He kävivät kirjeenvaihtoa yhteensä 33 vuoden ajan.
Hautajaisten jälkeen tuli huojennus
Äiti oli vain 21-vuotias synnyttäessään esikoistyttärensä. Seuraavien viiden vuoden sisällä perheeseen syntyi vielä neljä veljeä.
Isä työskenteli muurarina, mutta perhe eli köyhyydessä.
– Tienestit olivat hyvät, mutta isä joi ne ja tuli kotiin muutamien killinkien kanssa.
Saadakseen lisää rahaa isä teki rikoksia. Kun Tarja Ruohonen oli teini-ikäinen, isä otti lainaa tyttärensä nimissä ja jätti velan tämän maksettavaksi.
Perhe joutui jatkuvasti muuttamaan velkojia pakoon. Ruohonen on asunut lapsuutensa aikana 15 eri kodissa.
Isän väkivallan kohteena oli useimmiten äiti, mutta lasten kasvaessa myös he joutuivat isän raivon kohteiksi. Isä käyttäytyi raa’asti myös eläimiä kohtaan.
Ruohonen muutti jo 15-vuotiaana kotiapulaiseksi Helsinkiin. Hän oli 19-vuotias, kun isä kuoli.
Hautajaisten jälkeen Ruohonen itki onnesta ja huojennuksesta.
Enää isää ei tarvinnut pelätä, mutta paha olo sisällä kasvoi.
– Vihasin isää niin paljon, että kävin sylkemässä hänen haudalleen.
Vihakuorma vaikeutti elämää
Miksi jäit väkivaltaisen isän luokse? Tarja Ruohonen kysyi äidiltään, kun isä oli jo kuollut.
– Äiti vastasi, että hän halusi suojella lapsia ja päästä eteenpäin: hän ei olisi voinut lähteä, sillä isä olisi tappanut meidät kaikki.
Isällä oli kaksi haulikkoa ja pienoiskivääri. Hän oli joskus vihoissaan ampunut yhtä kaveriaan nilkkaan ja toista kylkeen.
Perheen ulkopuolisille Ruohonen ei tilanteestaan koskaan puhunut. Tosin monet opettajat tajusivat sen ja olivat suuri tuki ja turva Ruohosen elämässä.
– Salailin taustaani ja näyttelin, että tulen ihan tavallisesta perheestä ja olen niin sanotusti normaali ihminen.
Vielä aikuisenakin teeskentely vei voimia ja kuormitti Ruohosen mielenterveyttä. Keskittyminen oli usein vaikeaa, ja hän oli itkuherkkä. Joskus iltarukouksen äärellä Ruohonen ajatteli, ettei jaksa enää elää.
– Saatoin myös hermostua helposti. Ihme kyllä pärjäsin työssäni lasten kanssa, vaikka joskus haastavat tilanteet ottivat lujille.
Ruohonen työskenteli hoitopedagogina ja erityisluokanopettajana.
Ruohonen ajattelee, että vihakuorma, jota hän kantoi sisimmässään, saattoi jopa vaikuttaa hänen avioeroonsa.
Tarja Ruohonen kysyi äidiltä, miksi tämä jäi väkivaltaisen isän luokse. Äidin mukaan isä olisi tappanut koko perheen, jos hän olisi jättänyt isän.
”Hei isä, varmaan yritit parhaasi”
Eläkkeelle Tarja Ruohonen jäi 14 vuotta sitten. Tuolloin hän kirjoitti lapsuusmuistonsa kirjaksi, mutta se jäi tietokoneen uumeniin, sillä elämässä tapahtui niin paljon muuta. Ruohonen sai viisi lastenlasta peräjälkeen, äiti sairastui Alzheimerin tautiin ja Ruohonen rintasyöpään, josta parani.
Vasta koronan myötä Ruohonen sai aikaa itselleen. Hän palasi jälleen tekstinsä ääreen, luki kirjoja, kuunteli musiikkia ja kävi pitkillä kävelylenkeillä.
– Ne kävelylenkit olivat meditatiivisia. Mieleeni muistuivat papan sanat: kun antaa pahantekijälle anteeksi, vapauttaa itsensä. Samalla vapauttaa myös pahantekijän kulkemaan omaa kohtalonpolkuaan henkisessä maailmassa.
Kun vihaamiseen, kaunan kantamiseen ja kostoon ei mene voimia, olo on luottavainen ja turvallinen. Tuntuu, ettei enää ole mitään pelättävää.
Kävelyillä Ruohonen kävi mielessään keskusteluja isän kanssa.
– Hei isä, varmaan yritit parhaasi, mutta et tässä elämässä muuhun pystynyt. Luotan siihen, että vielä joskus me olemme yhdessä, ja silloin kaikki on hyvin.
– Jossain vaiheessa minulle tuli vahva tunne siitä, että olen valmis päästämään irti vihasta ja antamaan anteeksi. Helpotus oli valtava, sillä en antanut anteeksi vain paria tukkapöllyä vaan paljon pahaa.
Hieman tämän jälkeen Ruohonen halusi käydä isänsä haudalla. Mukaan hän pyysi vanhimman veljensä Voiton, jonka kanssa Ruohonen on erityisen läheinen.
Sisarukset istuttivat yhdessä isän haudalle punaisen ryhmäruusun.
Isovanhempien rakkaus pelasti
Isovanhemmat olivat pelastukseni, ajattelee Tarja Ruohonen.
Ensimmäiset kaksi ja puoli vuotta elämästään Ruohonen asui mummon ja papan luona.
– Äitikin on sanonut, että se oli onneni. Mummon ja papan luona minulla oli turvallinen kasvualusta. Heiltä sain rakkautta ja ohjausta elämääni.
Pappa oli syvällinen pohdiskelija. Hänellä oli laaja maailmankuva, myönteinen elämänasenne ja huikea huumorintaju. Pappa ajatteli, että se, mikä on ihmiselle parhaaksi, tapahtuu lopulta. Ruohonen on pyrkinyt omaksumaan papan asenteen.
Mummolle Ruohonen saattoi kertoa mitä tahansa. He kävivät kirjeenvaihtoa yhteensä 33 vuoden ajan.
– Mummo ei jättänyt vastaamatta yhteenkään kirjeeseen. Hän kirjoitti aina lohdullisesti ja teki kysymyksiä, joilla houkutteli minua kirjoittamaan hänelle takaisin.
Mummo ja pappa rakastivat suomen kieltä, ja heistä oli hauskaa leikitellä sanoilla. Rakkaus kieleen ja kirjallisuuteen on periytynyt myös Ruohoselle. Kirjan kirjoittaminen on ollut hänelle tärkeä osa toipumista ja anteeksiantoa.
Anteeksiannolla on myönteisiä vaikutuksia
Anteeksiannon myötä Tarja Ruohonen on löytänyt isästään myös hyvää.
Hän on kiitollinen siitä, että vaikka perhe joutui asumaan isän vuoksi lukuisilla eri paikkakunnilla, isä kuljetti perhettä maaseuduilla, jolloin luonto oli aina lähellä. Lisäksi Ruohonen oppi tekemään ja arvostamaan työtä.
Ruohonen soisi kaikkien ymmärtävän, että anteeksiantoon kannattaa pyrkiä aktiivisesti.
– Se on vaikuttanut mullistavasti elämänlaatuun. Vihataakan aiheuttamien ongelmien tilalle ovat tulleet lempeys, kepeys ja vapauden tunne.
Kun viha ei syö energiaa, Ruohonen jaksaa suhtautua arkisiinkin asioihin kiitollisuudella.
Anteeksianto on vapauttanut Ruohosen huomaamaan myös, kuinka paljon hyvää ympärillä tapahtuu.
– Parasta on kuitenkin se, että vihan tilalle on tullut valtava rakkaus, niin kliseiseltä kuin se sana saattaa kuulostaa.
– Kun vihaamiseen, kaunan kantamiseen ja kostoon ei mene voimia, olo on luottavainen ja turvallinen. Tuntuu, ettei enää ole mitään pelättävää.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Anteeksiannon prosessia tutkinut psykologi Anne Haikola: ”Itseään ei voi pakottaa antamaan anteeksi, mutta anteeksiantoon on mahdollista pyrkiä”
Hyvä elämäUskonnollisuudella ja henkisyydellä näyttää olevan yhteys kykyyn antaa anteeksi, mutta helppoa se ei silti välttämättä ole.
