null Kirkko on unohtanut Jeesuksen ja repii itsensä rikki, varoittavat konservatiivit

Leif Nummela ja Timo Junkkaala eivät näe Suomen luterilaisen kirkon tulevaisuutta valoisana.

Leif Nummela ja Timo Junkkaala eivät näe Suomen luterilaisen kirkon tulevaisuutta valoisana.

Hengellisyys

Kirkko on unohtanut Jeesuksen ja repii itsensä rikki, varoittavat konservatiivit

Kirkon pitäisi pysyä Raamatussa ja julistaa pelastusta, sanovat herätysliikkeiden konservatiivit. Sen sijaan kirkko kaivaa omaa hautaansa.

Olipa kerran kaksi professoria Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.

Dogmatiikan professori Osmo Tiililä (1904–1972) oli aikansa luterilaisten konservatiivien johtohahmoja, joka korosti henkilökohtaisen uskon merkitystä.

Hänen seuraajansa, dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen (1924–1995), oli katolisesta kirkosta ja klassisesta mystiikasta kiinnostunut ekumeeninen ajattelija, jonka mukaan kirkko ja kaste kantoivat kristittyä – ei niinkään henkilökohtainen uskonratkaisu.

Tiililä ja Teinonen olivat paljosta eri mieltä, mutta yhden kunniamaininnan Teinonen antoi Tiililälle: hänen mukaansa Tiililä ymmärsi, mistä uskonnossa on kyse.

– Ja minä en ole ihan varma, ymmärtääkö meidän kirkkomme sitä enää, jatkaa Timo Junkkaala.

Junkkaala on kirkkohistorian dosentti, joka jäi pari vuotta sitten eläkkeelle Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtajan tehtävästä. Sitä ennen hän työskenteli pappina Suomen Evankelisluterilaisessa Opiskelija- ja Koululaislähetyksessä eli OPKOssa.

Raamattuopisto ja OPKO ovat konservatiivien linnoituksia, ja monet niiden kannattajista ovat Junkkaalan kanssa samaa mieltä: luterilainen kirkko on luhistumassa – ja saa syyttää siitä lähinnä itseään.

Jos kirkossa puhutaan samoista asioista kuin päivän uutisissa, miksi ihmiset menisivät kirkkoon?

– Timo Junkkaala

Junkkaala tietää myös, että kirkon eri ryhmittymillä on kovin vähän halua kuunnella toistensa kritiikkiä. Siksi hän suhtautui tähänkin haastatteluun varauksella. Kirkko ja kaupunki näyttäytyy monille kirkon liberaalin siiven äänenkannattajana. Harvalla konservatiivilla on ikävä lehden edellistä päätoimittajaa Seppo Simolaa, jonka törkymoottori suolsi pommeja heidän niskaansa.

Timo Junkkaala sitä vastoin puhuu kieli keskellä suuta. Esimerkiksi edellisen Simolaa koskevan lauseen sai hänen puolestaan jättää juttuun vain, jos tehdään selväksi, että se ei ole hänen suustaan. Junkkaala ei myöskään haluaisi pörrätä kysymyksissä samaa sukupuolta olevien avioliitosta tai naispappeudesta, koska ne ovat vain jäävuoren huippu. Oleellista on jokin aivan muu.

– Tämä kirkko laiminlyö teologian ja unohtaa menneisyytensä. Uskonpuhdistuksen merkkivuonnakin toistellaan, että kirkkoa tulee jatkuvasti uudistaa, mutta ei Luther niin ajatellut. Hän halusi palata Raamattuun, Junkkaala selittää.

– Jos ajatellaan, että kirkon piti muuttaa tämä maailma, niin nyt on käynyt toisinpäin. Maailma muuttaa kirkkoa.

Ongelman ydin on yksinkertainen: kirkko ei keskity siihen, mihin sen pitäisi: Jumalaan ja tuonpuoleiseen.

– Jos kirkossa puhutaan samoista asioista kuin päivän uutisissa, miksi ihmiset menisivät kirkkoon?

Demokratia on kirkon kompastuskivi

Yksi kirkon kompastuskivi on demokratia, Timo Junkkaala ajattelee.

Kirkon pitäisi puhua Jumalasta, ja Jumala puhuu ihmisille Raamatussa. Jos kirkon asioista päättävät ihmiset eivät sitoudu Raamattuun, kirkko on tuuliajolla.

Juuri niin Suomen luterilaisessa kirkossa Junkkaalan mukaan tapahtuu.

– Jumalan sanan pitäisi olla se ainoa ääni, joka kirkolla on. Jos kirkko sen kadottaa, se on vain tämän maailman kaiku, Junkkaala sanoo.

Kirkon ylin päättävä elin on kirkolliskokous. Seurakuntien luottamushenkilöt äänestävät kirkolliskokoukseen edustajansa, ja edustajat päättävät kirkon opista äänestämällä.

Demokraattisen menetelmän ja Jumalan sanan yhdistäminen näyttää Junkkaalasta olevan vaikea tie. Ei hän osaa suoralta kädeltä sanoa, miten kirkon hallinto pitäisi järjestää – mutta ei ainakaan näin.

– Mitä malleja tässä syntiinlankeemuksen maailmassa sitten voisi olla, Junkkaala hymähtää.

– Jumalan sanasta ja kirkon tunnustuksesta ei kuitenkaan voi päättää äänestämällä.

Helsingin piispanvaalit käytiin 16. elokuuta. Timo Junkkaala asuu Helsingissä, mutta hän ei päässyt osallistumaan paimenen valintaan. Kun Irja Askola valittiin Helsingin piispaksi, Junkkaala päätti siirtyä Helsingin hiippakunnasta Espoon hiippakuntaan. Hänen työpaikkansa sijaitsi Espoon puolella, mutta asiaan vaikutti myös piispan sukupuoli.

– Olen lukenut Raamattuni niin, ettei piispan virka kuulu naiselle. Muistutan, että olen tässä samalla kannalla kuin kristikunnan enemmistö.

Kysytään silti: miltä ehdokkaat Jaana Hallamaa, Kaisamari Hintikka ja Teemu Laajasalo vaikuttivat?

– Kolme enemmän tai vähemmän liberaalia ehdokasta, Junkkaala toteaa.

– Minultakin kyseltiin, eikö herätysliikeväellä ole omaa ehdokasta. Sanoin, että ei ole eikä ole syytä asettaa, koska ei sellaisilla ole täällä mahdollisuuksia.

Kirkon liberalisoituminen näyttää tosiaan edenneen pisimmälle pääkaupungissa. Maaseutu tulee hitaasti perässä.

– Olen käynyt Kallion kirkossa jonkun kerran, ja Laajasalon saarnoissa on hyviä puolia. Kuten eräs henkilö kysyi minulta: "Oletko pannut merkille, että Kallion kirkossa saarnataan Jeesuksesta?"

Junkkaala nauraa.

– Että se pitää erikseen sanoa!

Raamattu ei ole helppo kirja

Konservatiivikristityt vetoavat usein logiikkaan. Jumala on luonut ihmisen ja ilmoittanut itsensä Raamatussa. Jos Raamattu sanoo jotain, sillä mennään. Yksi plus yksi on kaksi.

Timo Junkkaala on teologian tohtori – siis tiedemies. Hänen mielestään Raamatun ja sen syntyhistorian tieteellinen tutkiminen on hyvä asia, mutta johtopäätöksissä voidaan mennä liian pitkälle.

– Kirkon ja kristillisen uskon perustaksi ei sovi käsitys, jonka mukaan Raamatussa on vain ihmisten käsityksiä Jumalasta, Junkkaala selittää.

Jumalan sanan pitäisi olla se ainoa ääni, joka kirkolla on.

– Timo Junkkaala

Ei Raamattu Junkkaalankaan mielestä ole helppo kirja. Päinvastoin: sen kanssa saa painia. Kun tulee siihen ikään, että kaverit ympärillä alkavat kuolla, Raamattua pitää todella ravistella. On kysyttävä, minkä varassa tässä mennään.

Mitä Raamattu sitten antaa isoja kysymyksiä pohtivalle?

– Minusta tuntuu, että meillä ei ole muuta vastausta kuin se, että Kristuksen työssä ja syntien anteeksiantamuksessa on se ainoa mahdollisuus tässä elämässä. Ja kuolemassa.

Onko se tyydyttävä vastaus?

Junkkaala huokaa syvään.

– Siinä määrin kuin tyydyttävää vastausta voi saada. Elämän ja kuoleman kysymysten edessä on niin paljon avointa, niin paljon vaikeaa. Mutta Jumalan sanan varassa on hyvä mennä silloinkin, kun ei ymmärrä.

Mies, joka ei kelvannut papiksi

Leif Nummela istuu Helsinki–Vantaan lentokentän kakkosterminaalin aulassa ja juo kahvia. Nummela on konservatiivikristillisen Uusi tie -lehden päätoimittaja ja kirkolliskokouksen maallikkojäsen. Hänen poikansa on ollut lähetystyössä Japanissa, ja tänään poika palaa kotiin.

– Tämä on merkillinen pallo, Nummela sanoo.

– Hirveä määrä ihmisiä kärsii suunnattomasti. Ihmisten elämä on lyhyt, synkkä ja kurja. Mikä sen tarkoitus on?

Sitä Nummela mietti 15-vuotiaana. Hän päätteli, että jos on olemassa Jumala, se muuttaisi kaiken. Kun Nummela tuli uskoon, hän huomasi, että niin se muuttikin.

Nummela kuului luterilaiseen kirkkoon ja oli käynyt rippikoulun. Hänestä alkoi kuitenkin näyttää, että uskonsa vakavasti ottavat ovat muualla: helluntaiseurakunnissa ja niin sanotuissa vapaissa suunnissa.

Tämä näyttää kirkolta, jossa ongelmat eivät helpotu vaan syvenevät.

– Leif Nummela

– Mietin, pitäisikö minunkin lähteä vapaisiin suuntiin. Yllättävää kyllä, näiden vapaakirkollisten nuorten neuvo oli, että ei, älä lähde minnekään. Pidä uskosi ja pysy luterilaisessa kirkossa. Meidät on ensisijaisesti kutsuttu palvelemaan siellä, missä me olemme, Nummela selittää.

Tänne hän jäi, ja nyt Nummela kertoo olevansa ilolla vakaumukseltaan evankelisluterilainen.

Nummela on tehnyt uransa lähinnä Kansanlähetyksen leivissä. Kansanlähetys kuuluu niin sanottuun viidesläiseen ryhmittymään, johon kuuluvat myös Suomen Raamattuopisto ja OPKO. Leif Nummela tajusi nopeasti, etteivät hänen laillaan ajattelevat ole kirkkoon oikein tervetulleita. Hän halusi papiksi, mutta se ei ollut mahdollista.

– Tietyllä konservatiivisella vakaumuksella varustettu ihminen ei voi iloisin ja vapain sydämin tulla vihityksi papiksi tähän kirkkoon. Yksikään piispa Suomessa ei tänä päivänä ole valmis vihkimään sinua, jos vakaumuksesi on, että naispappeus ei ole Raamatun mukaista, Nummela selittää.

Se on monien konservatiivien mielestä outoa. Paavalihan toteaa ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille selvästi: "Niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa, naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. Heidän ei ole lupa puhua."

Silti kirkolliskokous hyväksyi naispappeuden vuonna 1986.

Kun seinä nousi vastaan, Leif Nummela päätti hakea pappisvihkimyksen Inkerin luterilaisesta kirkosta Venäjältä. Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa hänellä ei ole pappisoikeuksia.

Kysymys avioliitosta on enemmän kuin kysymys avioliitosta

Kun puhutaan kirkon jakautumisesta, keskustelu menee nopeasti samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon. Kysymys avioliitosta ei Leif Nummelan mukaan kuitenkaan ole pelkästään kysymys avioliitosta. Pohjimmiltaan kysymys on jälleen Raamatusta.

– Sen voisi ilmaista näin, Nummela selittää.

– Me tiedämme, mitä Raamattu sanoo tästä. Jos Raamattu on tässä asiassa ihan perusteellisesti väärässä, Raamatun suhteen tulee niin suuri luottamuspula, että kirkko ei selviä siitä. Se repeää.

Siltä varalta, että joku ei tiedä mitä Raamattu sanoo, lukekaamme taas Paavalia: "Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet", ja niin edelleen.

Jos ei usko Jeesukseen, joutuu kuoleman jälkeen helvettiin. Ei ne puhu siitä.

– Leif Nummela

Repeämisiä on Nummelan mukaan käynyt jo esimerkiksi anglikaanikirkossa ja Yhdysvaltain luterilaisissa kirkoissa.

Jotkut ehdottavat, että kirkon sisällä voisi suvaita monenlaisia näkemyksiä. Yhdet vihkikööt samaa sukupuolta olevia pareja ja toiset olkoot vihkimättä. Nummelan mielestä malli ei toimi.

– Miten hahmotat kirkon, jossa alttarilla yksi pappi vihkii kaksi samaa sukupuolta olevaa pariskuntaa, ja samassa seurakunnassa toinen pappi sanoo, että tämä on syntiä? Se ei ole uskottavaa.

Nummela korostaa, että luterilaisessa kirkossa tehdään myös paljon hyvää. Diakonia auttaa ihmisiä ja hengellisesti laadukasta opetustakin on. Railot vain alkavat käydä aika isoiksi.

– Tämä näyttää kirkolta, jossa ongelmat eivät helpotu vaan syvenevät.

Kirkon suurin virhe

Leif Nummela kehottaa kuuntelemaan, mistä Suomen luterilaisen kirkon piispat puhuvat, kun he avaavat suunsa mediassa.

Turvapaikanhakijoista, yhteiskunnasta, luonnonsuojelusta ja sen sellaisesta.

– Eivät siitä, että Jeesus on Jumalan Poika joka kuoli meidän puolestamme ja että meidän pitäisi uskoa häneen päästäksemme taivaaseen. Jos ei usko Jeesukseen, joutuu kuoleman jälkeen helvettiin. Ei ne puhu siitä, Nummela toteaa.

Mistä se johtuu?

Nummela naurahtaa.

– Liian hyvä kysymys. Minä en tiedä.

Kohta hän toteaa, että mahdollisia syitä on kolme. Yksi vaihtoehto on, että piispat eivät usko kirkon sanomaan. Toinen vaihtoehto on, että he eivät pidä sitä tärkeänä. Kolmas vaihtoehto on, että he pelkäävät.

– Kaikki kolme ovat äärimmäisen huonoja vaihtoehtoja.

Nummela uskoo, että ongelman varsinainen ydin ei kuitenkaan ole kysymys avioliitosta tai edes Raamatusta. Ydinkysymys on kysymys Jumalasta.

– Onko Jumala oikeasti olemassa? Onko Jeesus oikeasti ainoa tie hänen luokseen? Jos näistä ollaan yksimielisiä, ollaan jo niin pitkällä, että voidaan alkaa keskustella muusta.

Jumala-kysymyksen suhteen kirkko on Nummelan arvion mukaan aika selvillä vesillä. Kyllä papit uskovat Jumalaan.

Jeesus-kysymys sen sijaan on monille karikko.

– Osallistuin vuonna 2015 Kouvolan kirkkopäivillä paneeliin, jossa oli viisi pappia ja yksi piispa. Yksikään heistä ei voinut seistä sen takana, että Jeesus on ehdottomasti ainoa tie.

Niin Jeesus itse sanoo Johanneksen evankeliumissa: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani."

Sitä kirkon pitäisi Leif Nummelan mukaan julistaa. Kun joku mainitsee luterilaisen kirkon, ihmisten pitäisi ajatella, että ah, se on se paikka jossa puhutaan koko ajan Jeesuksesta.

– Mutta sitä sinä et kuule.

Lisäys 11.9. kello 13.45: Jutun julkaisun jälkeen tulleen lukijapalautteen mukaan alussa kuvattu Seppo A. Teinosen kommentti ei olisikaan koskenut Osmo Tiililää vaan Uuras Saarnivaaraa. Kyseisen kohdan oikeellisuuteen on siis syytä suhtautua varauksella. Timo Junkkaalan näkemyksiin mahdollinen virhe ei vaikuta.

Jaa tämä artikkeli:

Löydä lisää näkökulmia


Keskustele Facebookissa
Keskustele ja kommentoi Facebookissa
Lähetä juttuvinkki
Lähetä juttuvinkki
Kirkko ja kaupunki -mediaan.

Tilaa Kirkko ja kaupungin viikoittainen juttukooste.