Valkoisten kivensirujen uskottiin olevan Getsemanen puutarhasta.
Kivet, joille putosi Jeesuksen hikeä, sammakkoarkku ja Johannes Kastajan pää – Kansallismuseon uusi näyttely kertoo, mihin suomalaiset ennen Suomea uskoivat
Toista maata -näyttelyssä yhdistyvät esikristillisen ajan ja kristillisen ajan esineet. Limittäin ja lomittain asiat ovat eläneet ihmisten mielissäkin.
Pienellä tyynyllä on neljä valkoista kivensirua, kuin hampaanpalasia. Niiden yläpuolella on pala punaista silkkiä ja kaistale vanhaa pergamenttia, jossa lukee ”De lapide super quo Christus orando sudores emisit” eli vapaasti suomennettuna ”Pala kivestä, jolle Kristus rukoillen vuodatti hikipisaroita”.
Näiden kivenpalasten kerrottiin olevan peräisin Getsemanen puutarhasta. Tarinan mukaan kiville on pudonnut itse Jeesuksen hikipisaroita, kun hän rukoili Getsemanessa vähän ennen kuolemaansa. Mutta ovatko kivet oikeasti sieltä ja miten ne päätyivät tänne silloisen Ruotsin valtakunnan itäiseen kolkkaan? Sitä emme tiedä, mutta jotakin sentään.
– Kivet löydettiin Turun tuomiokirkossa olevasta autuaan Hemmingin pyhäinjäännösarkusta 1920-luvulla, kertoo Tuomas Heikkilä, kirkkohistorian professori ja yksi Kansallismuseon Toista maata -näyttelyn käsikirjoittajista.
Näyttely kertoo Suomen historiasta vuodesta 1000 vuoteen 1917 eli ajasta ennen itsenäistymistä, ja siitä tulee osa Kansallismuseon perusnäyttelyä.
Getsemanen kivet on todennäköisesti hankittu Turun tuomiokirkkoon 1400-luvulla. Tähän viittaavat esimerkiksi pergamentilla oleva käsiala ja se, että silloin tällaisille pyhäinjäännöksille oli muutenkin kova kysyntä. Kallisarvoisimpia olivat kaikki sellaiset, joilla uskottiin olevan suora yhteys Jeesukseen.
– Esimerkiksi Jeesuksen ristinkappaleita oli kirkoissa vaikka kuinka paljon, koko Ruotsin valtakunnassakin parikymmentä, Heikkilä sanoo.
Muita suoraan Jeesukseen liittyviä pyhäinjäännöksiä ei Suomessa ole säilynyt tähän päivään asti.
– Keskiajalla niitä on varmasti ollut muitakin. Hattulan Pyhän Ristin kirkon nimikin viittaa siihen, että siellä on ollut kappale ristiä.
Kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä on yksi Toista maata -näyttelyn käsikirjoittajista.
Nykyihmisen näkökulmasta puun-, kiven- ja luunkappaleet voivat tuntua merkityksettömiltä, mutta keskiajalla eläneille ne olivat tärkeitä.
– Ne olivat jotakin konkreettista, käsinkosketeltavaa, omin silmin nähtävää tai vaikka haistettavaa. Esineet vahvistivat sen, että ilmiöt, joista kerrottiin, eivät olleet pelkkiä juttuja vaan totta. Melkein kaikissa uskonnoissa näkyy, että on haluttu todistuskappaleita.
Kristinuskossa todisteet olivat useimmiten pyhäinjäännöksiä eli pyhimykseksi katsotun ihmisen luunpalasia.
– Ihmiset uskoivat myös, että pyhyys tarttuu. Niinpä pyhimysten jäännöksiä oli keskiajalla jokaisessa kirkossa. Ajateltiin, että pyhimys oli läsnä jokaisessa pyhäinjäännöksessään, ja kansan ymmärryksen mukaan kirkot olivat pyhimysten koteja.
Pyhäinjäännöksiä myytiin, ostettiin, vaihdettiin ja varastettiin. 1400-luvun lopulta on esimerkiksi säilynyt tieto siitä, että Turun piispa olisi halunnut vaihtaa pyhän Henrikin pyhäinjäännöksen Nidarosin eli nykyisen Trondheimin piispan kanssa saadakseen Turkuun palasen pyhää Olavia.
Osa Toista maata -näyttelyn esineistä kertoo kristinuskosta, osa ajasta ennen sitä.
– On poikkeuksellista, että asiat ovat esillä rinnakkain. Kansallismuseohan on Suomen virallinen näyteikkuna menneisyyteemme, Tuomas Heikkilä sanoo.
– Perinteisesti historiaa on kerrottu suljetuissa jaksoissa, on esikristillinen ja kristillinen kausi, mutta jos asiaa ajattelee tarkemmin, niin eihän se ole mennyt niin, että kun yksi on tullut, toinen on loppunut. Kansanperinne, kristilliset ajatukset ja tiedot ovat menneet täysin limittäin ja lomittain.
Toista maata -näyttelyssa voit nähdä myös muun muassa nämä:
Pyhän Henrikin sarkofagi. Kukapa ei olisi kuullut kertomusta piispa Henrikistä ja talonpoika Lallista? Pyhän Henrikin historiallisuudesta ei ole täyttä varmuutta, mutta 1200-luvulta lähtien hänestä on kerrottu tarinoita ja hänen jäännöksiään kunnioitettu. Museossa esillä oleva sarkofagi on kopio Nousiaisten kirkossa olevasta sarkofagista eli arkusta, jossa on säilytetty pyhän Henrikin luita. Kun sarkofagin kiertää myötäpäivään, voi samalla tutustua Henrikin elämäntarinaan. Kuvista voit bongata esimerkiksi piispa Henrikin irtileikatun sormen, joka on yhä Turun tuomiokapitulin käyttämä symboli, ja kuvan suomalaisten lohikäärmelipusta, joka viittaa pakanallisuuteen.
Pyhän Henrikin sarkofagin kopio.
Tarinan mukaan pyhän Henrikin sormi ja sormus löytyivät hänen surmansa jälkeen järvenjäältä, paikasta, jossa korppi raakkui.
Sammakkoarkku. Kuopion tuomiokirkon lattian alta löytyneessä pienessä puuarkussa on sammakon jäänteet. Se löytyi sieltä 1800-luvun lopulla. Esineiden laittaminen kirkon lattian alle tai alttarille liittyy onnen toivomiseen. Tuomalla sammakkoarkku kirkkoon on voitu pyytää vaikka hyvää kalaonnea.
Arkusta pilkottavat sammakon jäänteet.
Johannes Kastajan pää. Puuveistos Johannes Kastajan päästä näyttää siltä kuin pää olisi vadilla. Raamatun mukaan näin kävikin: Kuningas Herodes Antipaksen tytärpuoli Salome tanssi kuninkaalle niin ihanasti, että sai pyytää mitä tahansa. Salome pyysi Johannes Kastajan päätä, ja sen pyöveli sitten toi. Pääveistos on ajoitettu 1500–1600-luvuille, ja se on peräisin Perttelin kirkosta. Veistoksen avulla on kenties yritetty parantaa päänsärkyä kohottamalla se ihmisten ylle.
Johannes Kastajan pää näyttää olevan vadilla. Niin se Raamatun kertomuksen mukaan olikin.
Kirkotusjakkara. Pudasjärveltä olevan puujakkaran päälle polvistuivat synnyttäneet naiset ”kirkottamista” varten. Ei ole täyttä varmuutta siitä, oliko kyseessä enemmänkin kiitosrukous vai puhdistumisriitti ja kuinka naiset sen kokivat. Kirkottaminen tapahtui yleensä noin 40 päivää synnytyksen jälkeen.
Kirkotuspenkille polvistuivat hiljattain synnyttäneet naiset.
Kansallismuseo ja Toista maata -näyttely avatuu maanantaina 17.5. Avoinna touko–elokuussa ma–su klo 11–18. Katso vierailuohjeet tästä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Keskiajan ihmisille pyhimykset olivat läheisiä auttajia, ja työtkin rytmitettiin pyhimyskalenterin mukaan
HengellisyysUskonnollinen ja kristillinen ajattelu läpäisi keskiajalla koko elämänpiirin, kertoo arkeologi ja tietokirjailija Ilari Aalto. Hän kokeili seurata keskiajan vuodenkiertoa askareineen ja juhlapyhineen.
