Kolumni: Kirje kouluampumista suunnitelleelle ystävälleni
Ensimmäinen ajatukseni oli, että sinä sitten kumminkin onnistuit, Hilkka Olkinuora kirjoittaa.
Viikko sitten heräsin uutiseen: joku lapsi oli ampunut koulutovereitaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että sinä sitten kumminkin onnistuit.
Olithan aikanaan jupissut ampuvasi kaikki, ja joku oli kuullut sen. Sitä ennen sinua ei ollut kuunnellut juuri kukaan; nyt sinut kuulivat kaikki. Oli kuin kivi olisi heitetty muurahaispesään. Koulu kihisi poliisia, psykologia, pastoria, kuraattoria, vanhempia, viranomaisia ja sosiaaliväkeä.
Hetken.
Mutta kun tilanne ei räjähtänytkään käsiin, huokaistiin helpotuksesta – ja palattiin vanhaan. Psykologille ei löytynyt aikaa, apuja tarjottiin kuukauden päästä. Perhe sai järjestön puhelinnumeron: soittakaa, pärjäilkää.
Kukaan ei kysynyt, miksi halusit jäädä kotiin suojelemaan pikkusiskoasi. Kukaan vastuuviranomainen ei katsonut kynnystänne edemmäs tai netin inhaan syöveriin. Kukaan ei kysynyt, miten sinä, he, me kaikki olimme tulleet tähän.
Mehän olimme selvinneet. Suomi, maailman onnellisin maa. Case closed.
Parhaatkaan aikeet eivät riitä.
Toissapäivänä poikkesin kirkkoon. Oli vuoden suosikkisunnuntaini, Valkoisten vaatteiden sunnuntai.
Alkukirkossa ihmiset kastettiin ja puettiin valkoisiin vaatteisiin pääsiäissunnnuntaina. Näissä kaavuissa he kulkivat viikon, tuoreessa armossa kylpien ja kristittynä elämistä makustellen. Heidät nähnyt tiesi, että tuossa menee vastuullisia, luotettavia ja lähimmäisalttiita aikuisia.
Viikon päästä kastepuvut oli kuitenkin vaihdettava tavallisiin vaatteisiin – siitä sunnuntain nimi. Rujo, vaivalloinen ja vaativa arki alkoi.
Poikkeustilan kiihkosta oli pudottava omien voimien varaan, ja samalla sen kokemiseen, että tavallisen ihmisen voimat eivät riitä mihin tahansa. Tarvitaan yhteisyyttä, tarvitaan nöyryyttä, tarvitaan jotain itseämme isompaa. Parhaatkaan aikeet eivät riitä. Valkoista sunnuntaita seuraavat harmaat päivät. Olemme vastuussa siitä mitä teemme – ja mitä jätimme tekemättä.
Ethän ole räjähtämätön maamiina?
Tänään kirjoitan sinulle ja toivon kaikkea hyvää. Et ehkä sittenkään jäänyt heitteille. Ethän ole räjähtämätön maamiina nyt tasaiselta näyttävän elämäsi pinnan alla? Ethän ikinä ylly toteuttamaan sitä, mikä sinulta jäi tekemättä? Pystymmehän me aikuiset vastedes parempaan?
Kohu on ohi, vaatteet vaihtuneet. Toivon, että me aikuiset emme enää herää turvaksenne vasta kun on myöhäistä. Ettemme väitä tehneemme sitä, minkä olemme jättäneet tekemättä. Ettemme pelkää todellisuutta sen sijaan, että olisimme rakastaneet teitä lapsia.
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Vaikka minua potkittiin, pyysin, että saisin jäädä jengiin” – Piispa Kaisamari Hintikka koki nuorena totaalisen yksinäisyyden kesän
AjankohtaistaEspoon piispa Kaisamari Hintikka on huolissaan nuorten yksinäisyydestä ja väkivallasta. Oma raju nuoruuden kokemus auttaa ymmärtämään, miltä tuntuu jäädä yksin.
