Kuva: Hans Eiskonen
Pyhän juurilla
Pyhä on salaperäinen sana, mutta hahmoton se on, vailla tarkkaa rajaa. Sanalla on silti juureva perusta.
Uskontotieteilijä Veikko Anttonen osoittaa, että suomen sana pyhä oli alun alkaen maastoon liittyvä määre. Suomessa on satoja pyhä-alkuisia paikannimiä, kuten Pyhäjärvi, Pyhäjoki ja Pyhäsalmi.
Tuhansia vuosia sitten, jo esikristillisenä aikana, suomalainen asujaimisto tapasi nimetä erikoisen maastopaikan pyhäksi.
Sana oli lainaa kantagermaaneilta ja alun perin kuvaileva. Se ilmaisi rauhoitettua ja koskematonta aluetta. Pyhäksi nimetty järvi, joki, salmi tai kukkula rajasi aluetta toisesta. Asuttu ja haltuun otettu maa-alue tai vesistö oli erillään siitä, mikä oli koskematonta ja valloittamatonta ei-kenenkään maata, siis pyhää seutua. Sinne ei ollut meneminen.
Kieli kantaa merkityksiä
Muinainen suomalainen koki takamaat ja pyhäksi nimetyt alueet paikoiksi, joita tuli karttaa. Erikoinen kukkula tai muu maamerkki herätti suurta kunnioitusta, ja muinaissuomalaiset alkoivat haudata vainajansa kiviröykkiöihin.
Suomalaisessa kansanuskossa raja näkyvän ja näkymättömän, elävien ja kuolleiden välillä koettiin liukuvaksi. Esi-isiä kunnioitettiin. Vaikka kuolema oli raja, se myös yhdisti jälkeenjääneet suvun jäsenet toisiinsa. Suku oli sukua elävänä ja kuolleena.
Muinaisten hautaröykkiöiden jäännöksiä näkee maastossa vieläkin, myös eri puolilla Espoota. Kun kristinusko saapui Suomeen, vanha pyhä-termi sulautui uuteen viitekehykseen. Sen merkitys alkoi muuttua, mutta yhäkin se kantoi mukanaan varhaisia merkityksiä.
Veikko Anttonen on väitöstutkimuksessaan osoittanut, että pyhä on kansojen yhteistä sanastoa. Se esiintyy eri muodoissa ja hiukan eri vivahtein kaikissa tunnetuissa vanhoissa kielissä. Yleisimpiä merkityksiä sanalle ovat: loukkaamaton, rauhoitettu, suojattu, kielletty, kokonainen tai voimalla ladattu.
Onko meillä rajantajua?
Hämeenlinnalainen filosofi ja kirjailija Johannes Ojansuu pohtii pyhää ja pyhyyttä vuonna 2004 ilmestyneessä teoksessaan Pyhyys – rajalla oleva ihminen. Loppuunmyydystä teoksesta ilmestyi viime syksynä toinen painos.
”Yksi sysäys uusintapainokselle oli se, että evankelisluterilaisella kirkolla on menossa Pyhä-teema. Monet kirjan teemat ovat nousseet sen vuoksi esille”, kertoo Ojansuu.
Hän tuntee suomalaisen pyhä-nimistön alkuperän. Ojansuu ei kuitenkaan puhu maastoalueiden luvattomista ylityksistä tai muista paikkasidonnaisista rajaloukkauksista.
Filosofia kiinnostavia teemoja ovat rajantaju, rajasuhteet ja rajatietoisuus.
Muinaissuomalainen kulki aikoinaan pyyntireissuillaan, mutta maasto, johon teki mieli mennä, ei enää ollut tuttua. Uusi kiehtoi ja samalla pelotti. Hän pysähtyi pyhän rajalle.
Meitä nykyisiä metsässä liikkujia eivät tällaiset säännökset koske. Meillä on jokamiehen oikeus liikkua vapaasti luonnossa. Mutta mielenmaisemassa meitä edelleen sitoo pyhän kunnioitus, vai sitooko?
Yltiöpäinen kuluttaja
Johannes Ojansuun perusväite on, että länsimainen kulttuuri on kadottanut tai kadottamassa rajantajun.
”Se ilmenee kuolemattomuuden tavoittelussa”, sanoo Ojansuu.
”Kulttuurimme ikuisuutta hamuava henki näkyy vaikkapa geenimanipulaatiossa tai pyrkimyksessä jatkuvaan talouskasvuun. Se perustuu luonnon ja luonnonvarojen jatkuvalle hyödyntämiselle.”
Ojansuun mukaan haltuunoton halu on ihmisen peruskiusaus.
”Se liittyy kulttuurimme perusrakenteeseen, jossa tieteellisteknisellä edistysuskolla ja taloudella on ylivalta. Tämä yllyttää meidät elämän hallitsemisen utopioihin ja tyytymättömyyteen, joka on koko vapaan markkinatalouden kulmakivi. Mainonta ja markkinointi luovat meihin tyytymättömyyttä varsin tehokkaasti.”
Rakkaus ei omistele
Rajantajun katoaminen näkyy Ojansuun mielestä myös siinä, kuinka ihminen suhtautuu lajikumppaneihinsa. Hän noukkii esimerkin lähisuhteista. Kun kaksi ihmistä löytää toisensa, syntyy rakkaus kahden erillisen olennon välille.
”Rakastumme toisessa ihmisessä juuri siihen toiseen. Mutta jos kuvioon astuu ajatus tämän muuttamisesta, joutuu toisen toiseus ahtaalle.”
Symbioottinen suhde kestää hetken verran. Pienelle lapselle on järisyttävää tajuta, että hän on äidistä erillinen olento. Monesti on niin, että rakastunut ihminen taantuu parisuhteessa lapsen tasolle.
”Ihmisen peruskiusaus on haltuunotto myös suhteessa toiseen”, sanoo Ojansuu.
”On tyypillistä ja inhimillistä, että lähdemme liikkeelle yhdentymisestä, mutta puhuisin mieluummin koskettamisesta, sillä koskettaminen on eri asia kuin yhteensulautuminen."
Englannin sana sacred, pyhä, tulee lähelle sanaa secret, salaisuus.
”Raja ihmisen ja toisen välillä on iho. Tämä rajapinta on ainoa mahdollisuus yhteydelle. Se, mikä erottaa meidät toisesta on sama pyhä paikka, mikä meidät häneen yhdistää.”
Ihminen on itselleen salaisuus
Johannes Ojansuu opettaa filosofiaa lukiolaisille Hämeenlinnassa. Tämän lisäksi hän on kysytty alustaja ja luennoitsija.
”Olen luennoillani lisännyt rajantajun teemaan uuden aspektin. Ihminen on myös itse itselleen osin salaisuuden aluetta. Emme tunne itseämme kokonaan. Sisäisen intimiteetin, kätketyn alueen tunnistaminen, on tärkeä kokemus minuudelle. Tarvitsemme suojapaikkoja. Eräässä aforismissani totean: valo ilman varjoja, autiomaa.”
Mutta mitä ilmiöitä näemmekään ympärillämme?
Sensaatiolehdistö yllyttää ihmisiä paljastamaan itsestään kaiken. Facebookissa moni julkistaa itsestään asioita, jotka olisi hyvä pitää omana tietonaan.
”Oloni on niin vanhanaikainen, kun puhun ihmisen intimiteetistä, mutta kasvattajana olen huolissani nuoresta sukupolvesta. Aivan yhtä tärkeää kuin luonnonsuojelu, on ihmisluonnonsuojelu”, sanoo Ojansuu.
Kuka olisi valmis varjelemaan meissä olevaa kätkettyä?
Ojansuun mielestä kirkon tulee tunnistaa tekijät, jotka uhkaavat pyhää, koskeepa kahminta ja häpäisy itseä, toista ihmistä, luontoa tai tuonpuoleista.
”Väkivaltainen ja epäkunnioittava suhde pyrkii kieltämään rajat ja toimimaan omavaltaisesti. Sen sijaan rajaa kunnioittava suhde ei pyri ottamaan haltuun, ei hallitsemaan sitä, mikä on rajan tuolla puolen, siis pyhää”, sanoo Ojansuu.
Kirkko on suojapaikka
Kirkon nettisivuilla kerrotaan, että meneillään olevalla Pyhä-painopisteellä ”halutaan rohkaista pyhän etsimiseen ja lähestymiseen, vahvistaa kristillistä uskoa ja elämäntapaa ja edistää luomakunnan hyvinvointia.”
Johannes Ojansuu esittää kirkolle toiveen. Kirkko ei voi katsoa sivusta jatkuvan talouskasvun ideologista ylivaltaa eikä edistysuskon kääntöpuolta, ekologista tuhoa, joka on saatu aikaan.
Hänen mielestään kirkon tulisi vaalia tässä ajassa pyhää.
”Kirkko on eräänlainen suojapaikka, jossa pyhyyttä vaalitaan. Jos se pysyy sellaisena, se jo riittää, mutta mielestäni kirkon tulisi ottaa rohkeammin kantaa asioihin, jotka liittyvät varjelemiseen. Ei pidä ollenkaan pelätä sitä, että astutaan poliittisten päätöksentekijöiden varpaille.”
Kolikolla on kaksi puolta, olemuksellinen ja toiminnallinen.
”Toisella puolella on intiimin varjeleminen, ja sen kääntöpuoli on täysin poliittinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen. Kirkon suuri ongelma on, kuinka se pystyy ottamaan huomioon nämä molemmat.”
Ihmisessä asuu ikävä ja kaipaus
Vaikka Ojansuu esittää kirkolle haasteen, hän tiedostaa, että haltuunoton haave vaivaa ihmistä myös suhteessa tuonpuoleisuuteen. Ihminen on rajallinen olento, mutta ei tahdo tyytyä rajoihinsa.
Ojansuu kertoo Vanhan testamentin tarinaa Mooseksesta, joka kohtaa erämaassa palavan pensaan (2. Mooseksen kirja 3.). Mooses tahtoo tietää, kuka häntä puhuttelee, hän hakee kieltä, mutta Jumala kieltäytyy antamasta itselleen nimeä. ”Minä olen se joka olen”, kuuluu ääni palavasta pensaasta.
”Uskonnonfilosofinen näkemykseni on, että kaikissa uskonnoissa on keskeistä kaipaus ja kosketuksiin pyrkiminen. Ihmisessä on ikävä, halu kurkottautua kohti, ja se on uskon ydinaluetta.”
Mooses riisui sandaalit jaloistaan, sillä paikka, jolle hän astui, oli pyhä.
”Tällainen pyhä kohdataan ilman määritelmiä, kokonaisvaltaisessa kokemuksessa. Kaikki uskonnollinen kieli on yritystä kuvata sitä, mitä ei voi kuvata. Uskonnollinen kokemus on ytimeltään sanaton, ja kaikki kielelliset muotoilut ovat tämän uskonnollisen kokemuksen tai sen kaipuun päällä.”
Veikko Anttonen: Ihmisen ja maan rajat. Pyhä kulttuurisena kategoriana. SKS, 1996.
Johannes Ojansuu: Pyhyys – rajalla oleva ihminen. WSOY, 2011.
Jaa tämä artikkeli: