Puheenvuorot

Suonpää: Minun kirkkoni voisi olla muidenkin

Seurakuntavaaleissa päätetään asioista, jotka eivät meitä juuri kosketa. Siksi niissä äänestetään vähän – ja juuri siksi niissä äänestäminen olisi tärkeää.

10.10.2018 16:25
Samuli Suonpää

Olen vaalifriikki. Oli sitten kyse mistä tahansa kunnallisista tai valtakunnallista vaaleista, katson kaikki vaalikeskustelut ja valvon yömyöhään vaalistudion ja tulossivujen äärellä. Seurakuntavaalit eivät kuitenkaan sytytä, eivät mitenkään. Ei vois vähempää kiinnostaa.

Kaikkien vaalien lähestyessä muistetaan sanoa, että demokratia on ehkä huono järjestelmä, mutta kaikista järjestelmistä vähiten huono. Demokratian hyviin puoliinhan kuitenkin kuuluu se, että demokratiassa me pääsemme osallistumaan meitä koskeviin päätöksiin. Kirkollinen demokratia on sikäli vielä demokratiaakin huonompaa, että sen päätökset eivät edes kosketa meitä. Seurakuntavaalien tuloksella ei ole minkäänlaista vaikutusta minun elämääni ja siksi äänestämisestä ei ole minulle mitään hyötyä.

Seurakuntavaalien yhteydessä kirkko yrittää aina puhua itsestään tavallisen suomalaisen kielellä ja se saa niin kristinuskon ammattilaiset kuin piirimestaruussarjalaisetkin aina repimään jeesusverkkarinsa.

Seurakuntavaaleista kuitenkin yritetään tehdä kiinnostavia. Vaalien teemaksi on valittu ”minun kirkkoni”, mikä jo lähtötilanteessa vieraannutti papit ja muut arjesta vieraantuneet kirkkoaktiivit. Tähän on pitkä perinne. Seurakuntavaalien yhteydessä kirkko yrittää aina puhua itsestään tavallisen suomalaisen kielellä ja se saa niin kristinuskon ammattilaiset kuin piirimestaruussarjalaisetkin aina repimään jeesusverkkarinsa.

Seurakuntavaalien iskulausetta paheksuu erityisesti se pienen pieni kirkkoväki, joka on jo päässyt tekemään kirkosta itsensä näköisen, etäisen ja vieraannuttavan. Tämä on heidän kirkkonsa ja juuri heistä on kovin kiusallista, kun vaalien yhteydessä kaikkia muitakin rohkaistaan unelmoimaan kirkosta, joka voisi olla ”myös minun” eli meidän kaikkien. Valtaosalle suomalaisista seurakuntavaalien markkinointiviesti, ”minun kirkkoni”, ei ole totta ja heistä tässä lopulta onkin kyse.

Näissä vaaleissa en voi vaikuttaa yhteenkään minulle itselleni tärkeään asiaan. Koska en osallistu oman seurakuntani toimintaan, on minulle ihan sama, panostaako tuo seurakunta enemmän kirkkokonsertteihin vai diakoniaan. En tunne oman seurakuntani työntekijöistä oikeastaan ketään, eli minulle on ihan sama saako joku säästöjen takia kenkää. Koska olen hetero, pääsen joka tapauksessa naimisiin missä tahansa kirkossa ja jos haluaisinkin vihille miehen kanssa, löydän jo kaveripiiristänikin toistakymmentä pappia, jotka välittävät minun tarpeistani enemmän kuin tuomiokapitulin pikkusieluisuudesta.

Seurakuntavaalien vaalikoneen kysymyksistäkin suurin osa on minulle yhdentekeviä. Nyt päätetään jonkun muun tarpeista: lapsiperheiden, vanhusten, köyhien ja homojen. Vain heidän kannattaa äänestää, jotka haluavat kirkossa muutoksia johonkin suuntaan. Meille muille äänestämisestä on kovin vähän hyötyä.

Vaan entäpä, jos demokratiassa ei olisikaan kyse vain minusta ja minun tarpeistani? Ei vaalikonetta käyttävänkään ole mikään pakko nostaa omia tarpeitaan muiden yläpuolelle, etsiä itselleen sopivinta ja itsensä näköistä ehdokasta. Entäpä, jos asettaisinkin seurakuntavaaleissa itseni jonkun toisen ihmisen asemaan ja kysyisin, miten kannattaisi äänestää, jotta tästä tulisi hänenkin kirkkonsa? Seurakuntavaaleissa empatiaa voisi melko turvallisesti kokeilla, sillä kovin suurta vahinkoa hitaasti muuttuvassa kirkossa ei yhden vaalikauden aikana ehdi tapahtua.

Useimpia kirkon jäseniä seurakuntavaalit eivät kiinnosta, sillä heidän suhteensa kirkkoon on mutkaton. Me kelpaamme kirkolle ja saamme sieltä kaiken, mitä kirkolta osaamme kaivata. Tällä kertaa voisimmekin äänestää toisten etua, emme vain omaamme. Tällä kertaa myös ne, jotka eivät ole kirkosta välitä, voisivat äänestää – sillä lähimmäisistään hekin yleensä välittävät.