Tehdyt toimenpiteet
Adoptiolasten määrä kasvaa
Suomeen on adoptoitu viime vuosina yhä enemmän lapsia ulkomailta. Kun vielä 15 vuotta sitten ulkomaisia ottolapsia tuli vuodessa noin 50, nyt Suomeen adoptoidaan muualta vuosittain noin 300 lasta.
Kansainvälisten adoptioiden lisääntyminen on monen tekijän seurausta. Ottolapsiasiainhoitaja Saara Leinonen Helsingin kaupungin sosiaalivirastosta kertoo, että suomalaislapsia annetaan adoptoitavaksi enää noin 30 vuodessa, kun taas ulkomailta lapsia saadaan yhä enemmän. Eniten lapsia tulee Kiinasta, Venäjältä, Thaimaasta ja Etelä-Afrikasta.
Järjestelyjensä vuoksi kalliiksi tulevaa kansainvälistä adoptiota helpottaa nyt myös taloudellinen tuki, jota Kela on myöntänyt neljä vuotta. Saara Leinosen mukaan adoptiolapsen haluaminen johtuu useimmiten biologisesta lapsettomuudesta, joka on yhä yleisempi ongelma.
Adoptoinnissa tärkeimpänä tavoitteena pidetään lapsen etua. Vanhemmiksi haluavien ei tarvitse olla rikkaita, mutta tulojen pitää riittää lapsesta huolehtimiseen ja elämäntilanteen on oltava ”riittävän vakaa”. Lasta hakevan pariskunnan pitää olla naimisissa. Myös yksin elävä voi adoptoida.
Helsinki jatkaa adoptiopalvelua
Helsingin kaupungin sosiaalivirasto on yksi kolmesta organisaatiosta, jotka Suomessa hoitavat kansainvälisiä adoptioita; muut ovat Interpedia ja Pelastakaa Lapset ry. Sosiaali- ja terveysministeriön alainen lautakunta myöntää luvat toimintaan viisivuotiskausiksi.
Kun Helsingin lupakausi oli viime syksynä lopuillaan, kaupungin sosiaalilautakunta harkitsi palvelun lopettamista rahapulan vuoksi. Sosiaaliviraston selvityksen pohjalta kaupunginvaltuusto kuitenkin päätti jatkaa toimintaa. Kaupunginvaltuutetut ovat pikemminkin toivoneet adoptioneuvontaan lisää resursseja, jotta jonotusaika lyhenisi.
Adoptio on vasta kolmas vaihtoehto
Kansainvälinen adoptio ei ole ensisijainen vaihtoehto hädässä olevalle lapselle. Ensimmäinen keino on auttaa biologisia vanhempia huolehtimaan hänestä itse, toisena keinona etsitään adoptiovanhempia samasta maasta ja vasta kolmantena voidaan harkita kansainvälistä adoptiota.
Adoptio on monen vuoden prosessi, jonka aikana vanhemmaksi haluavien valmiuksia selvitetään eri tavoin. Tätä nykyä pelkästään ottolapsineuvontaan pääsemistä pitää Helsingissä jonottaa vuoden verran. Sen jälkeen vanhemmaksi haluavat tapaavat sosiaalityöntekijää toisen vuoden maksuttomassa adoptioneuvonnassa, jonka jälkeen ottolasta voi joutua odottamaan jopa kolme vuotta.
Pitkästä prosessista huolimatta harva jättää sitä kesken. Joskus vaimo tulee raskaaksi tai pariskunta eroaa kesken prosessin.
Jos lapsen biologisista vanhemmista on tietoa, se välitetään uusille vanhemmille. Kasvaessaan lapset haluavat monesti tavata heidät ja vierailevatkin entisessä kotimaassaan.
Lisätietoa: www.hel2.fi/sosv/palvelut/perhe/adoptio
www.adoptio.org
Salaisuuksia ja yllätyksiä
Aikuisen adoptiolapsen äiti Tuula Kasanen vie kirjassaan tutustumaan suomalaisiin, jotka ovat eläneet pitkään tuntematta toista tai molempia biologisia vanhempiaan. Kirjassa on mukana yhtä lailla adoptoituja kuin yksinhuoltajien kasvattamia.Muistelmat osoittavat, miten tärkeäksi omien juurien löytäminen monille jossain vaiheessa tulee. Monet kirjaan haastatelluista ovat halunneet etsiä vanhempiaan ja historiaansa, ja osa on ne löytänytkin. Tapaamisesta ja suhteesta on voinut tulla tärkeä, vaikea tai merkityksetön.
Kenen lapsi? -kirja osoittaa, että joillekin adoptiovanhempille lapsen alkuperään suhtautuminen on vaikeaa ja se salataan. Adoptoitu Pauliina kokee, että lapselle pitäisi puhua asiasta suoraan niin pienestä kuin hän asiaa ymmärtää.
Tuula Kasasen kirja sopii puheenvuoroksi keskusteluun hedelmöityshoidoista ja lapsen oikeudesta tietää vanhempansa.
Arja Kuittinen
Tuula Kasanen: Kenen lapsi? Otava 2006. 223 s., 29,20 e.
Valaisevasti adoptiosta
Heli Karhumäen kokoama Lapsi suoraan sydämeeni on ansiokas teos, joka palvelee adoptioperheitä, adoptoinnista kiinnostuneita ja lapsen tulevaa lähipiiriä. Kirja sisältää tuhdin
Jokaisen perheen tarina ja elämäntilanne on erilainen. Kansanedustaja Eva Biaudet’lla on kolme adoptoitua ja yksi biologinen lapsi. Kansanedustaja Paula Risikko ja hänen miehensä Heikki Risikko puolestaan tutustuivat ja menivät naimisiin nelikymppisinä. Kirjan tekovaiheessa he olivat Kiinan-tyttären onnellisia odottajia. ”Lapsi on Jumalan lahja, mutta ei ihmisen arvon mitta”, tuumii Heikki järkevästi.
Toimittaja Olli Karhi ja hänen vaimonsa Pirkko Karhi menettivät rakkaan esikoispoikansa tämän ollessa pieni, mutta saivat myöhemmin kaksi tytärtä Venäjältä. Runoilija Anna-Mari Kaskisen ja pastori Pekka Kaskisen kolme biologista lasta olivat jo teini-ikäisiä, kun pari päätti ottaa vastaan vielä pienen tytön Kiinasta. Terveydenhoitaja Meeri Ervasti puolestaan adoptoi 48-vuotiaana 7-vuotiaan venäläisen tytön. Askel oli suuri, mutta sitä ei ole tarvinnut katua.
Eira Serkkola
Heli Karhumäki: Lapsi suoraan sydämeeni – kokemuksia adoptiosta. SLEY-Kirjat 2005. 195 s., 25,90 e.
Suomalainen vai bangladeshilainen?
Anu Rohima Myllärin vanhemmat adoptoivat hänet kaksivuotiaana Bangladeshista Pohjanmaalle. Kirjassaan Adoptoitu 27-vuotias Mylläri kertoo elämästään yhtenä ensimmäisistä Suomeen adoptoiduista tummaihoisista. Tarina vuoroon liikuttaa, naurattaa ja raivostuttaa.
Myllärillä on karua kerrottavaa suomalaisesta rasismista: Ulkonäkönsä vuoksi häntä kiusattiin koulussa, myöhemmin on ollut vaikea vuokrata asuntoa tai saada työtä. Tavallisista vaatteista huolimatta häneltä on kysytty maksullista palvelua. Rasisteja on löytynyt niin opettajista kuin poliiseistakin, mutta onneksi vastapainoksi myös ystäviä, kannustavia pomoja ja hyvää kohtelua jopa armeijassa.
Anu Rohima Myllärillä on paljon sanottavaa vanhemmille, jotka harkitsevat adoptiota tai jo ovat lapsen adoptoineet. Adoptiojärjestöissä luennoiva nainen haluaa laittaa heidät miettimään motiivinsa perinpohjaisesti ja ennen kaikkea lapsen näkökulmasta.
Vaikeuksistaan huolimatta Mylläri sanoo olevansa miljooniin lapsiin verrattuna etuoikeutettu.
Arja Kuittinen
Anu Rohima Mylläri: Adoptoitu. Otava 2006. 222 s., 29,90 e.
