Hän on juossut pienestä pitäen. Sodan aikana 8-vuotias Väinö juoksi naapuriin kuuntelemaan radiouutisia ja nopeasti takaisin kotiin kertomaan, onko aika pakata.
Virtaa riitti: nuorena poljettiin 14 kilometriä juoksukilpailuihin ja kilpailun jälkeen takaisin kotiin.

Urheilu vai työriippuvuus

Voisi luulla, että mies on juossut koko ikänsä, mutta miehen elämässä oli 20 vuoden jakso ilman urheilua: opiskelu ja työelämä vaativat kaiken energian.

Nelikymppisenä mies päätti luopua kakkostyöstään Teknillisen korkeakoulun opettajana; Meuroset alkoivat sen sijaan suunnistaa. Ratkaisu merkitsi elintason laskua, mutta elämisen tason nousua.

Kolmenkymmenen vuoden päästä mies tietää tehneensä oikein: lapset eivät jääneet yksin vaimon vastuulle ja elämään tuli muutakin sisältöä kuin työ.

Eläkepäiviin saakka suunnistus oli Meurosten yhteinen harrastus, nyt vaimo ei enää suunnista. Iltarastit kuitenkin yhä rytmittävät pariskunnan elämää ollaanpa sitten kotona tai mökillä.

Koskaan ei liian myöhäistä

Meuronen rohkaisee suunnistuksesta kiinnostuneita mukaan iltarasteille. Esteenä ei ole sen paremmin rattaissa istuva pienokainen kuin oma korkea ikä; suunnistaminen sopii lähes kaikille.

Mutta ei kai sitä kuitenkaan voi kovin myöhään aloittaa?
– Aloittaa voi vaikka kahdeksankymppisenä, Meuronen vakuuttaa.

Iltarasteilla ei kilpailla palkinnoista. Joku ehkä ehtii neuvoa kadonneelle rastillekin, jos on tarvis. Paloheinän iltarasteilla on tarjolla lyhyitä reittejä hitaammin liikkuville.

Iän karttuminen on tuonut suunnistamiseen suoranaista iloa:
– Itselleni nautinto on nykyisin jopa suurempi, kun ei enää ole sellaista kiirettä kuin nuorempana. Kerkiää jopa huomata, onko mustikoita ja puolukoita eikä enää juokse rastin ohi, kuten aiemmin saattoi tapahtua; vauhti on sen verran hiljentynyt.

Vaikka askel lyhenee, into on tallella:
– Kun saan käteeni kartan ja kompassin, niin heti alkaa juoksettaa.