Kesävieras istui sohvallamme. Auringon ja viinilasillisen lämmittämänä hän tilitti tuntojaan. Kuinka on mahdollista, että oma veli käännytetään kodista ja sanotaan, ettei takaisin ole tulemista ennen kuin homoseksuaalinen suuntautuminen on mennyttä elämää? Ja että tässä vedotaan vielä kristillisyyteen? Oikeanlainen kristitty tietää, millaista on oikeanlainen kristillinen elämä. Vääränlaisesta rangaistaan.

Samaan aikaan toisaalla kesävieraan äiti ja toinen äiti aloittavat murehtimisen lapsistaan. Kuinka on mahdollista, että heille, oikeanlaisille kristityille, oli voitu antaa taakaksi vääränlaisesti suuntautuneet lapset? Vaikka he niin koettivat opettaa oikeanlaista elämää. Kaikki eheytymisneuvot, terapiat ja kirjallisuus oli koetettu tarjota, mutta turhaan. Vääränlaisesta elämästä piti siis rankaista: se rooli lankesi vanhemmille.

Molemmat osapuolet kärsivät, kummallekaan ei ollut apua perheen hylkäämisestä, kukaan ei eheytynyt mihinkään suuntaan, vaan jotain särkyi vain enemmän.

Teologille esitetään usein kysymyksiä oikeista elämänvalinnoista, eettisistä toimintatavoista ja siitä, millainen on Jumala ja mitä hän ajattelisi tästä ja tästä. What would Jesus do? On houkuttelevaa pyrkiä vastaamaan ja uskoa omiin vastauksiinsa. Ihmiselle on turvallista nojata myös siihen, miten on ennenkin tehty. Kristillisyyden määrittelemisessä nojaaminen vanhaan ja totuttuun johtaa kuitenkin helposti ihmistä vastaan rikkoviin käytäntöihin ja ajattelutapaan, jossa jonkun on oltava oikeassa ja toisin ajattelevien väärässä.

Ihmisyhteisöissä kuunnellaan sitä, jolla on jonkinlaista valtaa. Valta perustuu usein mahdollisuuteen vahingoittaa toisia fyysisesti, taloudellisesti tai tunnetasolla. Niinpä yhteisöllinen ”oikeassa oleminen” tuntuisi edellyttävän ominaisuuksia, joilla ei ole tekemistä harkintakyvyn, empatian ja demokratian kanssa. Ihmisten määrittelemä oikeanlainen tai hyväksytty toimintatapa voi hyvin olla eettisesti epäilyttävää. Oikeanlaisen kristillisyyden määrittelyynkin on historiassa sekoittunut inhimillinen tarve turvata oma asema ja vallitsevat olosuhteet ja samalla tarve nojata menneisyyteen, valintoihin, jotka ovat toimineet ennenkin. Tarvitseeko meidän toimia näin tänäänkin?

Kesävieras istui sohvallamme ja pyöritteli hämmentyneenä päätään. Oikeanlainen kristillisyys oli selvästi perheessä arvovaltakysymys. Keskustelulle ei ollut sijaa, koska se, jolla oli valtaa, oli valtansa vuoksi oikeassa. Mutta mitä se on se rakkaus, jota Raamatussa toitotetaan, pohti vieras. Missä on armo, hyväksyntä ja luottamus siihen, ettei meidän tarvitse tuomita toinen toisiamme täällä tänään? Eikö kristillisyydellä pitänyt olla jotain tekemistä rakkaudenkin kanssa?

Tältä istumalta näytti, että joillekin ”oikeanlaisessa kristillisyydessä” oli rakkauttakin tärkeämpää oikeassa oleminen.

Kirjoittaja on tutkija Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitoksella