Kanttori Irma-Liisa Juuti soittaa Hietaniemen kappelin uruilla Järnefeltin Berceusea. Tuttu kehtolaulu soi pehmeästi kuin äidin hyräily, sillä kanttori on valinnut urkuja rekisteröidessään helläntummat äänikerrat. Tämänsävyisesti tuntuisi hyvältä saattaa rakkaimpansa viimeiselle matkalle.

Irma-Liisa Juuti kyllä pohtii, pitäisikö siunaustilaisuuden musiikin heijastaa taivaan iloa, johon kuolleen henki on matkalla, vai pitäisikö soittaa enemmän kappeliin kokoontuneelle suruväelle. Ehkä kumpaakin.

Pieni Irma-Liisa Männikkö pelkäsi pimeää, ja syksy-yö kotona Vimpelissä oli sysimusta. Usein kuitenkin äidin neuvoma tapa lausua hitaasti Herran siunausta karkotti makuuhuoneesta lapsen mielikuvituksen loihtimat pedot ja antoi rauhallisen unen. Siitä saakka on siunauksella ollut Irma-Liisalle erityinen merkitys, ja hän on opetellut sen ulkoakin monella kielellä. Latinan benedicere tarkoittaa ’sanoa hyvin’.

Siunauskappelin kanttorina Irma-Liisa Juuti kuulee Herran siunauksen joskus monta kertaa päivässä, kuuluuhan se hautaan siunaamisen kaavaan. Hän on tutkinut pappien tapaa siunata ja pitää eniten siunauksesta, joka toivotetaan ”sinulle”, ei ”teille”. Silloin se on hänestä helpoin uskoa itselleen. Usein hän kuunteleekin siunausta penkissä yhtenä seurakuntalaisista, ei urkujen ääressä istuen.

– Siunaus on parhaan mahdollisen toivottamista, Irma-Liisa Juuti sanoo. – Vaikka se sopii joka tilanteeseen, erityisesti sureva voi saada sen kautta lohdutusta Jumalalta.

Kirkon toimintaan pettyneille

Tänä syksynä Irma-Liisa Juutilta ilmestyi pieni kirja Siunauksia (Perussanoma), joka sisältää eri tilanteisiin ja erilaisille ihmisille kirjoitettuja siunauksia. Siunausta rukoillaan niin unettomalle ”että voisit unohtaa ne vaikeat asiat, jotka kiertävät mielessäsi” kuin väsymättömälle ”ettet väsyttäisi muita tarmokkaalla toiminnallasi”, niin aamulla ”että osaisimme ja jaksaisimme suorittaa päivän tehtävät hyvin” kuin työpaikalla ”että osaisimme iloita siitä, että saamme tehdä työtä”.

Siunauksessa seurakunnan työssä oleville pyydetään, ”että voisimme välittää edes vähän sinun kirkkauttasi”.

Kirjan alkusanoissa Irma-Liisa Juuti kiittää kustantajaa ennakkoluulottomasta suhtautumisesta kanttorin hengelliseen ajatteluun. Lukija on erottavinaan tekstin läpi hymynkareen kanttorin suupielessä. Lienevätkö teologit yrittäneet omia alueen kokonaan? Itse Martti Luther kyllä arvosti kristittyjen yleistä pappeutta – myös kanttoreille kuuluvaa.

Kiinnostavinta antia kirjassa ovat siunaukset, joiden takaa näkyvät kivut ja ristiriidat, se, mitä on yleensä mukavampi peitellä. Siunauksessa kirkon toimintaan pettyneelle pyydetään Herraa varjelemaan rukoilijaa ajatukselta, että kirkon työntekijät ovat kirkko. ja toisaalta olemaan rukoilijalle armollinen, ettei hän syytä itseään, jos ei voi hyväksyä kirkon työntekijöiden tarjoamia ratkaisuja.

On pakko kysyä, mitä tämän siunausrukouksen taakse kätkeytyy.
– Olen tavannut ihmisiä, joilla on syvä oma usko, mutta jotka eivät voi osallistua kirkon toimintaan, koska heille on muodostunut kirkosta negatiivinen kuva sen työntekijöitä seuratessa, Irma-Liisa Juuti sanoo. asettuen kirkon työntekijänä myös itse tulilinjalle.

Kirkon työntekijä voi Juutin mukaan esittää hyvää kristittyä mutta esimerkiksi vaikeuttaa toisten elämää tahallaan. Tai hän voi korostaa omaa arvoaan esiintymällä etäisesti tai vetäytyä vaikeiden ammattisanojen taakse.

– Usein yksi ainut työntekijä aiheuttaa seurakuntalaisessa pettymyksen, joka saa hänet suhtautumaan kielteisesti koko kirkkoon. Olenkin miettinyt, miten minä voisin toimia niin, että työni ja musiikkini kautta välittyisi Jumalan rakkaus. Mutta usein tunnen olevani vain surkea näissä töissä.

Ettei surevan tarvitse alkaa lohduttaa

Siunauksessa sille, joka kohtaa surevan, Irma-Liisa Juuti kirjoittaa: ”Herra olkoon sinulle armollinen, ettet pyrkisi ottamaan osaa toisen surusta, koska suru on hänen omaansa, ja varoisit sitä, ettei surevan tarvitse ruveta lohduttamaan sinua”. Tekstistä kajastaa elämänkokemus. Mikä sai kirjoittamaan näin?

– Fraasi ”otan osaa” on harmittanut minua, sillä koettuani itse menetyksiä olen ymmärtänyt, ettei kukaan voi ottaa osaa toisen suruun, vaikka voikin kulkea rinnalla, Irma-Liisa Juuti sanoo. – Menetettyäni kuusipäiväisen esikoiseni Susannan en edes halunnut, että kukaan yrittäisi ottaa osaa. Se oli minun suruni.

Joskus käy niin, että menetyksen kokeneen lähimmäinen on toisen menetyksestä niin järkyttynyt, että sureva saa panna oman surunsa syrjään ja alkaa lohduttaa myötäsurijaa, jolla tunteet lyövät yli. Tällainen ”osansa ottaminen” tukemisen asemesta on nurinkurista. Edustaneeko samaa piirrettä se yleistynyt julkinen myötäsureminen turvallisen välimatkan päästä, jossa kannetaan kukkia ja kynttilöitä onnettomuuspaikalle?

Eikö siunauskappelin kanttorin ammatti ole raskas, kun on joka päivä kosketuksissa surun kanssa?
– Pidän etuoikeutena olla mukana ihmisten elämän raskaissa vaiheissa, Irma-Liisa Juuti sanoo yllättävästi.
– Välillä minäkin itken, salaa siellä salin takaosassa, mutta kuolema ei ole enää minulle pelottava.

– Uskon, että kaikella on tarkoitus. Tämä usko on meidän ihmisten keino selviytyä. Itsensä tai toisten syyttely vain syö voimia.

– Susannan kuoleman myötä oma ylösnousemususkoni vahvistui. Uskon, että saan vielä nähdä rakkaani. Siihen asti on siunaus.