Ohjaajat löysivät vantaalaisen lähiön läpi ajaessaan kuin ilmestyksenä lapsiporukan, joka tarpoi lumisohjossa tienpenkereellä. Joukkoa johti tumma Abdi, 14, vierellään vaalea Julia, 12. Heidän kintereillään yritti pysyä kaksi huivipäistä tyttöä, Nasteho, 10, ja Bisharo, 8, sekä taustalla dokumentissakin hengailevat Julian pikkusisarukset Jeremias, Linni ja Lyydi. Somalialaisyhteisön ja alkuasukkaiden välit olivat kiristyneet alueella. Yhdessä leikkivät lapset näyttivät ohjaajista arkipäivän ihmeeltä ympäristössä, jossa isot ihmiset käyttäytyivät kuin järkensä menettäneet.

Lapset rakentavat majaa, joka on ainaisessa vaarassa tulla tuhotuksi, pyörivät lähiön metsissä ja joutomailla, tuijottavat televisiota sekä kinastelevat Jumalan ja Allahin eroista, tekemättä niistä ystävyytensä estettä saati syytä sotaan. Omapäinen Julia on joukon johtaja. Abdi on häntä emotionaalisesti lähellä, mutta 6-vuotiaana Suomeen sodan keskeltä tullutta pikku pakolaista vaivaa levottomuus, mikä sydämellisen oloisessa pojassa purkautuu ajoittain aggressiivisena käytöksenä.

Dokumentaristien tiukka rajaus on ollut jättää kuvattavien ulkopuolisessa pahassa maailmassa rehottava rasismi vain viittauksen varaan. Heidän vanhempiaan ei liioin kuvata. Abdin isä vilahtaa väärään paikkaan eksyneen näköisenä.

Heikki Färmin proosarunollinen kuvaus ja Iiro Ollilan syvämerkityksiä arkisiin kohtauksiin lataava musiikki laajentavat tarinan tulkintakulmia suuresti. Yhdessä Aleksis Kiven moniaalle avautuvan Lapsi-runon kanssa, jonka säe antoi nimen dokumentille, ne varustavat katsojaa erilaisilla, surullisillakin, vaihtoehdoilla siitä, mitä valojen sammuttua odottaa. Lapset kulkevat lopulta aika yksin pitkin pitkää tietä kohti kaukokotiansa. Pimeät kuuset luovat pelottavia varjoja, joiden takana lymyilee vihamielisiä ihmisiä. Onneksi lähellä on hetkittäin ystäviä.