Jouluiltana saksalaiset, ranskalaiset ja skotlantilaisett tekevät rintamalohkollaan kahden päivän erillisrauhan, vaihtavat lahjoja, musisoivat yhdessä ja hautaavat kuolleitaan ilman, että laukaustakaan ammutaan. Lopulta annetaan kirjeitä kotiväelle toimitettavaksi ja pelataan jalkapalloa yhdessä niin, että lumi pölisee.

Elokuva tekee alusta lähtien selvää, miten vahvoja ja sodalle tarpeellisia ovat viholliskuvat. Kun viholliseen sitten tutustuu, ampuminenkin käy vaikeammaksi.

Napakasti ja takkuamatta etenevä elokuva vetoaa hyvällä tavalla tunteeseen. Sota näyttäytyy hulluutena, johon rivimiehet on syösty. Kuolemaa katsotaan sanan mukaisesti silmästä silmään ja sen aiheuttama suru on riipaisevan koskettavaa.

Kun kyläpappi seuraa omiaan rintamalle, hänestä tulee pappi sanan varsinaisessa mielessä: lohduttaja, sovittaja ja armon jakaja. Yksinkertainen joulumessu hetkeksi toisensa löytäneille joukoille on vaikuttavaa katsottavaa.

Mutta kun paikalle saapuu piispa nuhteitaan jakamaan, ollaan karmealla tavalla viholliskuvien kasvumaaperällä. Sotilaat siunataan Jumalan asialla oleviksi, ja tehokkaasta tappamisesta tulee uskonnollinen tehtävä.

Kaunis musiikki kannattelee tätä tavallaan viattomasta maailmasta kertovaa elokuvaa alusta loppuun asti. Elokuvan ihmisillä on vielä hyvä tahto tallella ja rohkeutta noudattaa sitä.

Ehkä meistä on sen jälkeen tullut paljon taitavampia viholliskuvien rakentajia ja tehokkaampia tappajia?

Päivä ilman sotaa. Ohjaus Christian Carion.