Sivun toiminnot
Kurjuuden kuningas 31.01.2006
Aki Kaurismäen kaksi edellistä mestariteosta Kauas pilvet karkaavat ja Mies vailla menneisyyttä paaluttivat hänen paikkansa elokuvahistoriassa.
Työttömyyden ja asunnottomuuden teemojen kautta Kaurismäki käsitteli äärimmäisen koskettavasti inhimillisen elämän reunaehtoja, kovia kokeneiden ihmisten syvää solidaarisuutta, rakkautta ja armoa. Ne valonvälähdykset, mitä pimeässä murheenlaaksossa vaeltajien tielle pilkahti, tuntuivat taivaallisen kirkkailta.
Trilogian kolmas osa Laitakaupungin valot näyttää, mitä on petetyn miehen yksinäisyys. Sen tunnuslauluksi sopisi Tuomari Nurmion lakoninen Kurjuuden kuningas: ”Sä olet yksin yksinäinen, mä olen yksin yksinäinen, mä olen onnen kerjäläinen, kurjuuden kuningas...”
Yövartija Koistinen (Janne Hyytiäinen) unelmoi omasta yrityksestä ja naisesta. Mutta köyhällä luotto on tiukassa, eikä vartijan hommissa olisi varaa luottaa naisiinkaan, ainakaan kohtalokkaisiin. Koistinen kohtaa ”elokuvahistorian tunteettomimman naisen sitten Joseph L. Mankiewiczin Kaikki Eevasta -elokuvan”, kuten ohjaaja-käsikirjoittaja itse luonnehtiiMaria Järvenhelmen paatunutta pikkurikollista.
Maisema on täydellisen kaurismäkeläinen. Kuvaaja Timo Salminen, lavastaja Markku Pätilä, puvustaja Outi Harjupatana ynnä äänimiehet rakentavat menneen maailman rähjäromanttisen miljöön. Kaurismäki on kaikessa kurjuuden maksimoinnissaankin pohjimmiltaan romantikko.
Pelkistetty, jopa yksioikoinen tarina ja henkilögalleria esittävät alakulon ja ankeuden estetiikan kirkkaasti, tyylitellysti ja ehjästi. Kaurismäen luoman maailman visuaalisena rakennusosana elokuva toimii tinkimättömästi, muttei tarinana yllä suuria tunteita nostattaneiden edeltäjiensä loistoon ja moniulotteisuuteen.
