Keisarinna on henkikuninkaan tytär. Hän on avioitunut keisarin kanssa, mutta on edelleen kahden maailman, henkimaailman ja ihmisten maailman rajapinnalla, sillä hänellä ei varjoa eikä lasta.

Henkimaailman sanasaattaja kertoo, että keisarinnan on saatava varjo tai muuten keisari muuttuu kiviseksi patsaaksi. Keisarinna ja hänen seuralaisensa imettäjä lähtevät ihmisten maailmaan. Varjo on tarkoitus ottaa värjärin vaimolta,   mutta lopulta keisarinna ei halua varjoa toisen onnellisuuden kustannuksella.

Keisarinnan jalous palkitaan, hän saa varjon ja patsastaika murtuu. Myös Barak ja hänen vaimonsa löytävät uudelleen toisensa.

Monitasoisuudesta huolimatta oopperasta löytyvä viesti on lopultakin yksinkertainen: Keisarinna kehittyy kohti ihmisyyttä. Päähenkilöt käyvät läpi kasvuprosessin, joka kehittää inhimillisyyttä ja moraalia – niin henkiolentojen kuin ihmistenkin. Näin Nainen vailla varjoa on Mozartin Taikahuilun henkinen sukulainen.

Oopperan visuaalinen toteutus on loistelias. Tarinan monitasoisuutta korostettiin kolmiulotteisella animaatioprojisoinnilla. Toistensa lomitse liikkuvat seinäpaneelit muuttuivat avaruudellisista lumen sinisistä jäämaisemista staattisen kivikaupungin kasvoiksi sen mukaan, missä maailmassa milloinkin liikuttiin.

Vaikka ensi-illan vokaalinen anti oli pääpiirteissään erinomaista, huomio ryöstäytyi usein uljaasti soivaan orkesteriin. Strauss kykenee maalaamaan lähes naturalistisesti henkilöiden mielenliikkeitä. Muhai Tang hehkutti jättiorkesteriaan, jossa  vaskien suurkuorot kajahtivat komeasti.

Parhaista rooleista vastasivat Kirsi Tiihonen (Barakin vaimo) ja Hannu Niemelä (Barak). Tiihosen sopraano on kasvanut täyteen dramaattiseen hehkuunsa.  Äänen kvaliteetti säilyi kauniina kaikkein korkeimmissakin äänissä. Hannu Niemelän baritoni puolestaan kalskahti metallisesti ja sen kaarroksissa oli levollista jaloutta.

Richard Strauss: Nainen vailla varjoa, ensi-ilta Suomen Kansallisoopperassa 20.1.