Reese Witherspoon vie jalat katsojan alta tyrmäävästi kuin June Carter nuorelta Johnny Cashilta. Eikä neuroottisten nilkkien esittämiseen erikoistunut Joaquin Phoenixkaan piripäistä sekakäyttäjää hullumpi ole, niin ikään elämänsä roolissa. Hän hallitsee Cashin villin ja synkän varjopuolen kunnioitettavasti, mutta persoonan lämpö ja valovoima jäävät arvailujen varaan.

Witherspoon on täydellinen kantriperheen komediennena, joka kykenee esittämään niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin koko tunteiden kirjon. Näkemättä kaikkia Oscar-ehdokkaita voi vannoa, että ainakin hän ansaitsisi naispääosan pystinsä. Kaikkensa antava näyttelijäkaksikko esittää itse jopa elokuvan laulut, mikä on melkoinen suoritus. Elokuvan jälkilämmittelyksi sopiikin tyylillä tehty soundtrack Walk the Line, vaikkei Phoenix Cashin karismaan yllä.

Johnnyn lapsuutta varjostaa Jack-veljen traaginen kuolema, josta julma isä syyllistää häntä. Hän elää aina tietoisena Jumalasta, vaikka hänestä välillä vieraantuukin. ”Äitini sanoin aina: ’Jumalan käsi on päälläsi. Älä koskaan luovu Lahjasta.’ En koskaan tiennyt, mitä hän tarkoitti, ennen kuin tunsin lahjan lähteneen”, Johnny muisteli vuonna 1996.

Johnny palvoo teinitähteä jo radiota kuunnellessaan ja lupaa ensitapaamisella vielä naivansa tytön. Sitä ennen yhdessäkin Amerikkaa kiertävien laulajien on käytävä pitkien vuosien kiirastuli, jossa kummankin perheet romuttuvat.

Kiertueilla sekoileva Johnny vetää viinaa ja huumeita, etenkin amfetamiinia, ja kolkuttaa kuoleman rajoja. Junen rakkaus vetää päihteitä pidemmän korren, ja pariskunta avioituu vuonna 1968 Johnnyn kosittua kesken keikan. Siihen leffa loppuu. Juoni noudattaa uskollisesti sitä, mitä sankarit ovat julkisuuteen kertoneet.

Se, miten pariutumis- ja selviytymistemppu tehtiin, on väkevä ja liikuttava pieni suuri kertomus.

---

Rokkarien kummisetä

U2 kristallisoi höttöisen ”postmodernin” maailmankuvan pirstaloitumisen ja eksistentiaalisen eksyksissä olon levyillään Achtung Baby (1991) ja Zooropa (1993). Kadoksissa oli kartta ja kompassi, suunta ja perustelut palata tukevammalle maalle.

Neonvaloissa harhailijoiden usko oli hukassa. Mutta Zooropan syvimmässäkin hämmennyksessä jätettiin viimeinen sana armoitetulle Jumalan miehelle, joka oli jo hoippunut edeltä läpi samojen syvänteiden ja kiusausten. Levyllä vieraillut Cash päätti Zooropan laululla Wanderer. Hänen johdollaan jatkettiin pyhiinvaellusta ohi sieluttomien cityjen ja kirkkojen, joissa kansalaiset sanoivat haluavansa kyllä valtakunnan, mutta eivät Jumalaa.

Vaeltaja etsi maksimaalisia kicksejä, hän halusi kokea, koskea, haistaa ja maistaa niin paljon kuin vain voi ennen kuin on pakko katua, tehdä parannus ja palata. Etsijää lohdutti vain ajatus siitä, että ehkä Hänkin on siellä jossain.

Johnny Cash oli nuorempien rokkarien kummisetä, tienavaaja lavealta kaidalle polulle, ja kyllin katu-uskottava tiennäyttäjä sinne päästyään. U2:n Bono kirjoitti saatesanat Cashin gospelkokoelmalle God (2000). Bono lausuu Cashin laulavan kuin se nöyrempi ristin ryöväri, jonka Jeesus lupasi pääsevän paratiisiin. Vankiloita aikanaan ahkerasti kiertänyt ja siellä yhden mestariteoksistaan (Folsom Prison Blues, 1968) tehnyt Cash ei ”laula kadotetuille vaan heidän kanssaan. Ja toisinaan tuntuu, että hän suosii heidän seuraansa.”

”Vuodet villissä erämaassa ovat kirjoitetut hänen kasvoihinsa ja syöpyneet hänen ääneensä, niin kuin

empatia ja armokin. Gospelmusiikin ilo muuttuu useimmissa käsissä sentimentaaliseksi, sen suloinen maku imeläksi. Mutta ei Johnnylla, jonka särkyneessä äänessä kuuluvat elämän kompromissit... Hän jättää jälkeensä mieltä kalvavan kysymyksen: ’Missä olit, kun he ristiinnaulitsivat Herrani?’”, Bono arvioi.

Johnny Cash (1932–2003) kuoli diabetekseen neljä kuukautta Junen jälkeen. Kenestä nyt vanhan liiton rokkarien kummisedäksi? Leonard Cohen pakeni vuosiksi vuorille, vaan palasiko luostarista lopullisesti valaistuneena? Ei kuulosta ihan vielä siltä. Cashin juhlakonsertissa 1999 esiintyivät Bob Dylan, Bruce Springsteen ja U2. Dylan on loputtomalla kiertueella omassa universumissaan, matka on mystinen mutta individualistinen. Rehdin ja luotettavan rokkarin perikuva Springsteen sopii vanhemmaksi valtiomieheksi hengellisenkin musiikkinsa puolesta, mutta jää puhujana kauas Cashista. Ehkä se on sittenkin Bono, kun vielä varttuu...

Kummitätimme nyt kumminkin ovat Aretha Emmylou Harris ja Aretha Franklin .