Evita-ilmiö 07.02.2006
Kaupunginteatterin uuden Evita-musikaalin sävelien soidessa eksyin harhapoluille pohtimaan, mikä nostaa ihmisen ihanteeksi, panee tunteet liikkeelle ja saa sanomaan toiselle kaltaiselleen ”minun toivoni”.
Kun Evitan arkku musikaalin alussa makaa korokkeella, kuoro laulaa Salve Reginaa. Monelta kuulijalta laulun jännite menee ohi, sillä sanat ovat latinaa:
”Terve kuningatar, laupeuden äiti, elämämme, suloutemme ja toivomme, terve. Me Eevan maanpaossa olevat lapset huudamme sinua, huokaamme vaikeroiden ja itkien tässä kyynelten laaksossa. Käännä siis, puoltajamme, laupiaat silmäsi meihin…”
Pikku-Evaa, Evitaa, esitettiin Vatikaanille pyhimykseksi jo ennen kuolemaa. Evan avustusjärjestö oli jakanut argentiinalaisille taloja, hääpukuja, ruokaa ja tekohampaita. Oli rakennettu vanhainkoteja, asuntoloita ja lastenkoteja. Järjestö oli ollut erilainen kuin perinteinen yläluokkainen ja uskonnollinen hyväntekeväisyys. Naiset olivat saaneet äänioikeuden, ja monella marssilla oli kuunneltu Evan vaikuttavia ja fanaattisia puheita: Minun paidattomani, minun rakkaani! – Eva muotoilikin vähän ennen kuolemaansa, että jokaisessa köyhässä ”paidattomassa” itse Jumala oli pyytänyt häneltä rakkautta.
Kun Maria Eva Duarte Perón vuonna 1952 33-vuotiaana kuoli syöpään, hän oli monelle samaistumisen kohde ja toivon tuoja. Yhtaikaa hengellinen johtaja ja tuhkimo-sadun ruumiillistuma: mitättömyys, joka osui oikeaan aikaan ja paikkaan sekä oikean miehen seuraan.
Hän tiesi sen itse: ”Minun elämäni ja sydämeni eivät kuulu minulle, eikä mikään mitä minulla on, ole minun. Kaikki mitä olen, kaikki mitä minulla on ja kaikki mitä ajattelen ja tunnen, kuuluu Perónille.” – Valtaisat koruvarastot ja vaatekomerossa riippuvat sata turkkia lienevät lieventäneet hieman tätä köyhyyden tunnetta.
Eikö samastuminen henkilöön tee monelle yhä elämää siedettävämmäksi? Emmekö yhä etsi karismaattista johtajaa, jonka perässä saisimme kulkea, joka tietäisi puolestamme, miten tulevaisuus tehdään ja antaisi sen meille helposti ja nopeasti?
Eva pelkäsi eniten unohdetuksi tulemista. Turha pelko, sillä myytti ei ikinä kuole.


