Jalovaaran perheen isä (Pertti Sveholm ) ja äiti (Kristiina Halttu) ovat syventyneet enemmän omiin projekteihinsa kuin 13-vuotiaaseen tyttäreensä Sylviaan (Joanna Haartti). Uusi naapuri, yhteiskunnan parannusta yrittävä intomielinen Saana (Sanna Hietala) sotkeentuu vähitellen kaikkien elämään. Yhdelle hän tarjoaa koiraseuraa, toiselle holhouskohteen ja kolmannelle houkuttelevan valloituksen.

Irene Ahon ohjaama Rakkaudesta minuun on tarkkanäköinen: Juuri näin moni meistä psykologisoi ongelmia ja pitää ne sillä tavalla turvallisen kaukana. On parempi kiirehtiä tulkitsemaan kuin keskittyä tuntemaan, kuuntelemaan ja ymmärtämään. Vaikeassa tilanteessa – varsinkin lasten kanssa – hätäännys saa uskomaan, että tiukka komentosana riittää ratkaisuksi. Haikailemme unelmaa läheisyydestä, mutta emme jaksa tutustua edes itseemme. Ja tyrimistä seuraa helposti olan kohautus: sattuuhan sitä. Tuskallisempaa olisi miettiä, mitä tapahtui ja miksi.

Lapsi kantaa Jalovaaran perheessä vastuun ja pinnistelee yksin murrosiän kynnyksellä. Äidin uskoutuminen tyttärelle on karmeaa katsottavaa, sillä ”naisten salaisuuksista” tulee tyttärelle kahle. Isä ei ole vanhemmuudessaan yhtään parempi, vaikka ratkookin televisiolamppujen loisteessa muiden ongelmia. Joanna Haartti näyttelee 13-vuotiasta upeasti ja hyvin fyysisesti.

Tunnenälkäinen äiti julistaa monen katsojankin hartainta harhaa: että jostain ilmaantuisi ihmissuhde, joka olisi kuin kotiin tulo. Jos sen saisi, miten kaikki ongelmat haihtuisivatkaan. Kovin vaikeaa on sitä odotellessa osoittaa lämpöä niille, jotka jo ovat lähellä.

Rakkaudesta minuun on hellyttävä ja sydämelle hyvää tekevä näytelmä: Katso itseäsi niin kuin ketä tahansa läsnäoloa kaipaavaa.

Anna Krogerus: Rakkaudesta minuun. Kantaesitys Omapohjassa 27.1.