Sotatoimia Itämerellä kutsuttiin Suomessa Oolannin sodaksi. Englantilaisranskalainen laivasto kävi tuhoamassa muun muassa Bomarsundin linnoituksen ja Kastelholman linnan Ahvenanmaalla sekä Svartholman linnoituksen Loviisan eteläpuolella. Myös Viaporin linnoitusta Helsingin edustalla pommitettiin mereltä 46 tunnin ajan.

Ruotsalaisturisteilla oli siis katsottavaa. Nämä elämysmatkailijat himoitsivat sodan estetiikkaa. Me näemme sen suorana televisiosta.

Ruohonen oikein leikkii ihmisen asenteilla: isä kustantaa nuorelle tyttärelleen Ingelle (Ulla Raitio) retken sotaan, jotta tyttöä piirittävät nuoret kollit unohtuisivat. EVVK, tuumisi tyttö, jos olisi nykynuori.

Muut sotaturistit tekevät bisnestä matkamuistoilla, hakevat itselleen jännitystä ja ennen kaikkea elämyksiä. Mutta valitus: laivan buffetti ei täytä odotuksia, eikä vankeja pääse syöttämään. Turisteista on sietämätöntä, että alus ajaa karille juuri, kun pommituksen kumu kantautuu läheltä. Ne ovat jo aloittaneet – ilman meitä!

Katastrofi myy hyvin

Ihan sama tirkistelynhalu elää meissä. Lehtien katastrofiliitteet myyvät hyvin. Mekin haluamme lähelle todellisia kokemuksia, mutta turvallisen etäältä. Kotisohvalle näkyy jo kestosarjana Irakin sota. Jos siihen lisättäisiin Abu Ghraibin kuulustelut, katsojia riittäisi. Ja jos vielä tosi-TV:n hengessä päästäisiin kysymään jälkeenpäin ”mitkäs nyt on fiilikset”, Finnpanel näyttäisi hurjia katsojalukuja.

Åsa Kalmérin ohjauksessa Sotaturistit purkautuu upean karikatyyrimäisiksi tyypeiksi, jotka tuon tuostakin laukovat tarkkoja huomioita ihmisestä yleensä ja sodasta erityisesti. Rakkaus ja hento toivo versoo hulluuden ja sattumien raoissa.

Venäläinen vangiksi joutunut Anna (Sari Puumalainen) on niitä selviytyjänaisia, jotka päätyvät ehkä uhriksi, mutta ponnahtavat pian pintaan kuin korkki. Koska selviäminen on pääasia, he löytävät pienenkin raon, johon asettua.

Selviytyjiin kuuluu tavallaan myös komean roolin brittiamiraali Black-Charliena tekevä Seela Sella. Sodan läpi hän jo näkee ja tahtoisi nyt päästä koiriensa luo kotiin. Hullun vapauttavaa leimaa ei kuitenkaan helpolla saa, vaikka kuinka yrittäisi.

Sotaturistit on vaihtuvissa kuvissaan tiivistä tekstiä. Moni helmi menee varmasti ohi korvien, mutta pikkuisen syyllisyydentuntoinen nauru juuttuu tuon tuostakin kurkkuun. Nauranko minä todella typeryydelle, raakuudelle ja kuolemalle? Vai onko nauru itse asiassa hyväkin ase puhkomaan hulluuden kuplia?

Laura Ruohonen: Sotaturistit. Ohjaus Åsa Kalmér. Kotimainen kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 26.11.