Ohjelmassa herätti huomiota se, että levyn tuottaja ja kapellimestari esiintyi kirkossa lakki päässä. Antoipa hän orkesterilleen lakkipäisenä ohjeita jopa saarnastuolista käsin.

Samantapaista käytöstä on nähtävissä muuallakin. Jos automatkalla poikkeaa syömään johonkin tien varren ruokapaikkaan, on lähes varmaa, että osalla miespuolisista ruokailijoista on lakki päässä. Olin jokin aika sitten seminaarissa, johon osallistui myös opettajainvalmistuslaitoksen opiskelijoita, pipopäisiä kansankynttilän alkuja.

Ehkä olen vain kalkkiutunut. Ehkä en ymmärrä, että se, mitä ennen pidettiin sopimattomana käytöksenä, ei enää olekaan. Pukeutumisnormit ovat muuttuneet. Epäsovinnaisuus tekee tuloaan, kirkossakin.

Muutama vuosi sitten olin erään tuttavani siunaustilaisuudessa Helsingissä. Tilaisuus oli seurakuntasalissa, jossa urut olivat salin etuosassa. Mustissaan oleva saattoväki sai katsella, miten nuori kanttori soitti urkuja kuluneet farkut jalassa ja kirjava paita päällään. Se, että hän ei ollut vaivautunut vaihtamaan virka-asua päälleen, koettiin vainajan ja surevien omaisten vähättelyksi.

O tempora, o mores