Kuulin siitä melkeinpä vahingossa, sillä en tällä hetkellä ole löytänyt ihan ominta tarjontaa seurakunnan annista. Käyn hengellisesti värittyneissä tilaisuuksissa harvoin, vaikkei minulla periaatteessa olekaan mitään niitä vastaan. Eilinen Kohtaamispaikkana Krypta oli kuin kynttilänvalo kaamoksen keskellä. Siitä kiitokset Jason Carterille, Jukka Leppilammelle ja Arto Antturille.

Kirjoitin illan ja erityisesti Jasonin Kaamos-kappaleen herättämistä tunnelmista muutaman sanan itselleni muistoksi ja sitten ajattelin, että ne saattaisivat jakaa hyvää oloa jollekulle toisellekin väsyneelle.

Isä Jumala, kiitos siitä, että olet luonut kaamoksen ajasta jotain, mikä ei vastaa tylsän harmaata apaattisuuttani. Se ei ole myöskään kuin ankeuden tunteeni, joka syntyy jähmeän ja painostavan pimeyden jatkumossa. Kaamos ei siis olekaan vain väsymystä harmaassa ja pimeässä arjessa. Se on kuin psalmeissa luvattu Jumalan siipien suoja. Sen pehmeän harmaa rauha ottaa syliinsä ja antaa olla vaan. Sen jatkuva tummuus aina alituiselta tuntuvaan pimeyteen asti ei vaadi kiirehtimään. Jos haluan, voin sytyttää pimeyteen kynttilän, jonka valo elää pehmeästi koko ympäröivässä tilassa.

Kaamos on rauhaa, se on siipien suojaa, lepoa. Ja kun auringonsäteet vihdoin leikkaavat harmauden katon, ne eivät vain viillä tuskallisen kirkkaasti vaan houkuttelevat hengittämään raikasta ilmaa. Kävelen merenrantaan, jossa vesi on puhtaampaa kuin kesällä. Sen läpi näen erimuotoiset kivet joiden värikkyys yllättää. Ne ovat kuin sielut, sydämet tai ajatukset kaamosväsymykseen jähmettyneinä. Nyt, auringon valon liikkuessa veden pinnalla ne lepäävät merellisessä kodissaan kuin Jumalan rakkauden lämmössä, eläväisen liikkeen ympäröiminä.

Yhteinen, elämänmakuinen lepohetki on onnellisuus