Minulle usko on jo kauan ollut henkilökohtainen projekti. Lueskelen Kirkko ja kaupunki -lehteä viikoittain, mutten muista, koska viimeksi olisin käynyt esimerkiksi jumalanpalveluksessa. Olen kolmekymppinen nuorinainen.

Tällä hetkellä kirkko ei tarjoa minulle itseäni kiinnostavia palveluita. Olen joskus kauan sitten käynyt satunnaisesti kirkossa, mutta vain silloin, kuin itse olen halunnut. En ole halunnut sitoutua esimerkiksi nuorten ryhmiin. Joskus olen tavannut pappia henkilökohtaisesti ja käynyt yksin jumalanpalveluksissa. Se on riittänyt minulle.

Rippikouluaikoina, noin 17 vuotta sitten, kävin seurakunnan nuorissa, mutten koskaan päässyt porukoihin. Myös kirkon työntekijät selvästi suosivat joitakin nuoria. Valitettavasti seurakunta jos jokin käytti valtaansa räikeästi. Katkeruushan siitä aiheutui.

Vuosia myöhemmin päätinkin, että vain minä yksin päätän, millaisen seurakunnan haluan ympärilleni. Nyt minulle todellakin riittää oma henkilökohtainen usko. Mutta haluaako kirkko pitää tällaisen nuoren seurakunnassaan?

Pieni vinkki seurakunnille: Monet ovat aikoinaan pettyneet seurakunnan toimintaan ja myöhemmin eronneet kirkosta. Se ei ole silti välttämättä merkinnyt henkilökohtaisen uskon loppumista. Mutta joskus jokin tilaisuus tällaisille ihmisille voisi olla seurakunnan puolelta hyvä idea. Sellainen, jossa voisi anonyyminä vain vaihtaa ajatuksia sen enempää sitoutumatta mihinkään.