Huttunen väittää, että luterilaisuuden Jumalaa ei oikeastaan voi kumota tai edes arvioida kriittisesti ateistien käyttämin episteemisin eli tietoon liittyvin perustein, koska Lutherin mukaan kunkin ihmisen Jumala on se, johon ihminen viime kädessä panee toivonsa. ”Tässä mielessä uskonnottomia ihmisiä ei edes ole olemassa, sillä jokainen etsii tarkoitusta jostain”, Huttunen päättelee.

Jumalan nimittäminen vain jonkinlaiseksi arvoankkurin kiinnekohdaksi ei tietenkään vielä kerro kristinuskon tai minkään uskonnon Jumalasta vielä juuri mitään.

Esimerkiksi luterilaisissa tunnustuskirjoissa Jumalan määrittely pulpahtaa esille sadoilla sivuilla ja usein hyvinkin tiedollisin käsittein. Tunnetusti hankalimpiin kuuluvat mm. kolmiyhteisyys sekä Jumalan kaikkivaltius yhdistettynä hänen rajattomaan rakkauteensa, mistä syntyy klassinen teodikean ongelma: kärsimyksen täyttämässä maailmassa molemmat väitteet eivät voi olla totta.

Vastaavanlaisia kristitylle asetettuja ”tiedollisia” historian tapahtumiin tai uskon kohteisiin liittyviä ehtoja tunnustuskirjat ovat tulvillaan. Niissä ei ole kysymys jostakin harmillisesta sivujuonteesta, vaan perheraamatun kokoisen kirjan päälinjasta.

Uskontokritiikille on tilaus ja suorastaan eettisiä perusteluja, kumma että kirkko on selvinnyt näinkin vähällä. Mutta terävinkään uskontokritiikki tuskin voi sanoa itse peruskysymyksestä mitään lopullista: onko todellisuudessa jokin taho tai ulottuvuus, josta me voimme ymmärtää tai sanoa yhtä vähän kuin konserttiflyygelin kannella ryömivä hämähäkki tuntemastaan värähtelystä.

Martti Mäkisalo

Edellisen johdosta: Martti Mäkisalo, jota olen tottunut lukemaan arvostavalla mielenkiinnolla, kirjoittaa, että ”luterilaisissa tunnustuskirjoissa Jumalan määrittely pulpahtaa esille… hyvinkin tiedollisin käsittein”. Mäkisalo jättää harmillisen vaikutelman, että nämä uskontotuudet olisivat ”tiedollisia” samassa mielessä kuin vaikka meteorologiset havainnot ovat episteemisiä eli tietämistä koskevia. Itse uskon kannalta tällainen käsitys olisi tuhoisa, koska tämä riistäisi uskonnolta sen ominaisluonteen latistamalla sen vain vaihtoehtobiologiaksi – kun oikeasti uskonto ja luonnontieteet ovat kaksi aivan erityyppistä tulokulmaa siihen, mikä on todellista tai mitä todellisuus merkitsee.

Uskontokritiikin ongelma on, ettei siinä tunnuta tajuavan, että uskonnollisen kielen luonne on aivan toinen kuin luonnontieteen tai arkikielen luonne. Koetinhan alun perinkin ilmaista, että uskonnon kannalta itse uskokin käsitetään eri tavalla kuin kriitikoiden käyttämässä insinöörikielessä.