Suomi näyttäytyy maana, jossa tekniikka on saanut yliotteen ihmisestä, ihminen on enää varjokuva seinällä, poliittiset vastuunkantajat ja julkisuuden henkilöt roviolle heitettäviä maalitauluja, kielenkäyttö on kaventunut kirouksiksi, joita sataa niin tiheästi, ettei ”jeesuksenkristuksenperkelekään” tunnu enää miltään.

Tunne-elämä on latistunut turhautuneen ja vihan välimaastoon, jota ilmaistaan tuhoamalla rekvisiittaa ja karjumalla apinan raivolla. Katsoja vieraannutetaan turvallisesta teatterin hämärästä tanssimaan lavalle Stalinin syntymäpäiväjuhlia. Näyttelijät vieraannutetaan istumaan katsojiksi takapenkkiin ja kehystetään ja pakataan kuvaruutuihin.

Välillä heistä tulee iloinen iltamaorkesteri. Kristinuskon symbolit saavat kyytiä ja päätyvät roviolle, Suomen lippua ei sentään polteta, mutta se näkyy kuin avoin haava. Sota, jota teos kuvaa, saa järjettömän hohteen kuten alkuperäisteoksessakin. Yhteishenkeä, persoonallisuuksia, puolustustahtoa, isänmaallisuutta, Suomea ei enää ole, on vain tahtojen taistelua ja selviytymistä.

Hengetön maailma, jossa ihminen on yksin ja lohduttomassa autiudessa kuin atomipommin räjähdettyä, on se aseistariisumisen ja totuuden hetki, johon tivolin koneisto pysäytetään ja josta keskustelu alkaa kotimatkalla vastakkain asetellen tai modernisti uusia näkökulmia päämäärättömästi ja loputtomasti aukoen.

Elämyksestä kansallisteatteria ja tekijöitä kiittäen
Kari Vapaakallio