Odotin viime kesänä neljättä lastamme, ja minua loukkasivat ihmisten kommentit ”eihän muuten mitään väliä, kunhan on vain terve”. Minä ja mieheni emme odottaneet muuta kuin, että lapsemme syntyy elävänä ja säilyy hengissä. Tämä lapsi olikin sitten ”terve”.

Onko terve lapsi tämän maailman ainoa onni? En vaihtaisi vaikeasti kehitysvammaista tytärtäni terveeseen ikinä. Päinvastoin hänen kehitysvammansa myötä olemme saaneet kokea elämästä uusia puolia, nähdä ja tutustua uudenlaiseen maailmaan. Jokainen päivä hänen kanssaan on lahja, jokainen uusi opittu asia ihme, jokainen uusi sana tai lause on suunta eteenpäin.

Lainaan tähän erään Leijonaemon sanoja, jotka kertovat kaiken vammaisen lapsen äidin tunteista. ”On lähes pelottavaa, miten paljon omaa lastaan rakastaa. Se on tunne, jota ei voi verrata mihinkään. Sitä ei voi toiselle selittää. Sitä ei voi sanoin kuvata. Kesti hetken, että uskalsin rakastua lapseeni. Äidinrakkaus on lähes vaarallista rakkautta, mitä muihin ihmisiin tulee. Se tekee äideistä leijonia, jotka tekevät mitä tahansa lapsensa puolesta.”