Teresan kaldealais-katolinen kirkko Damaskuksessa on täynnä sekä aamu- että iltajumalanpalveluksessa. Ne vetävät niin paljon väkeä, että istumapaikoista on pulaa.

Maanantai-iltana kirkkoon on kokoontunut silmiinpistävän nuorta väkeä. Jumalanpalveluksen päättyessä kiireisen oloinen mies saapuu kirkkoon ja alkaa kiinnittää valkoisia kukkakimppuja ja harsoa penkinpäihin. Hetkeä myöhemmin kirkossa alkavat häät.

Kirkkoväki ei kuitenkaan ole syyrialaista. Vaikka 18 miljoonan asukkaan Syyriassa on omasta takaa huomattavan paljon kristittyjä – yli kymmenesosa väestöstä – suurin osa Teresan seurakunnasta on kotoisin Syyrian naapurimaasta Irakista.

Kristityt pakenevat Irakista

Kristittyjen asema on sekä Syyriassa että Irakissa ollut perinteisesti hyvä. Tältä alueelta löytyvät maailman vanhimmat kirkot, ja kummassakin maassa kristinuskon ja islamin rinnakkaiselolla on pitkät juuret. Lisäksi sekä Irakin Saddam Husseinin että Syyriaa 40 vuotta hallinneen al-Assadin suvun valta on perustunut Baath-ideologialle. Sen kulmakiviä ovat arabinationalismi ja maalliset arvot.

Syyrian ja Irakin kristityt ovat kärsineet sodista ja mielivaltaisesta hallinnosta yhtä paljon kuin muutkin näiden maiden kansalaiset, mutta uskonnollisista syistä kristittyjä ei ole syrjitty kummassakaan maassa.

Yhdysvaltojen hyökkäyksen jälkeen elämä Irakissa on muuttunut kristityille erityisen hankalaksi. Anarkiaan sortuneessa maassa ääri-islamilaiset ovat polttaneet kristittyjen muoti- ja alkoholikauppoja, pommittaneet kirkkoja ja uhkailleet naisia, jotka eivät peitä päätään kadulla.

Kristityt, jotka ovat usein keskivertoirakilaisia varakkaampia, ovat joutuneet myös muita useammin sieppausten ja lunnasvaatimusten kohteiksi. Lisäksi kristityt kärsivät muiden irakilaisten kanssa työttömyydestä, turvattomuudesta sekä sähkön ja veden puutteesta.

Tästä syystä tuhannet irakilaiskristityt ovat viimeisten parin vuoden aikana paenneet maan rajojen ulkopuolelle. Useimmat heistä ovat hakeneet turvaa juuri Syyriasta.

Työttömyyttä, sieppauksia ja pommeja

Yksi paenneista on Teresan kirkon pappi, isä Sermed Yusef. Hän kertoo, että vielä kaksi vuotta sitten Teresan

seurakuntaan kuului vain noin sata perhettä, mutta nyt perheitä on jo 1800.

Isä Sermed pakeni Irakista Syyriaan yhdeksän kuukautta sitten jouduttuaan kahdesti aseellisen sieppausyrityksen kohteeksi.
– Kun amerikkalaiset saapuivat Irakiin, olin hyvin optimistinen, Sermed sanoo.

Nyt hän kuitenkin uskoo, että amerikkalaiset tuhosivat irakilaisen yhteiskunnan. Hän valittaa maan olevan kaaoksessa.

Teresan kirkon talonmies, Elishar Odeshin, ja hänen 26-vuotias poikansa Arkan yhtyvät valitukseen. Elisharin mukaan elämä Saddam Husseinin aikana oli hankalaa, mutta nykyinen tilanne on vielä hankalampi. Elisharille suurin ongelma Irakissa oli työttömyys, ja siksi hän pakenikin.

– Amerikkalaisten ja uuden hallinnon parissa työtä voi löytää, mutta amerikkalaisten palkkalistoilla olevat joutuvat terroristien maalitauluiksi. Toinen vaihtoehto on olla työttömänä ja nääntyä nälkään. Minä en olisi halunnut jättää Irakia, mutta meillä ei ollut vaihtoehtoja.

Elishar ja moni muu halusivat juuri Syyriaan sekulaarin hallinnon ja kristittyjen hyvän aseman takia. Lisäksi Syyria on verrattain halpa maa, ja Syyrian avoin maahanmuuttopolitiikka takaa sen, että irakilaiskristittyjen on helppo paeta sinne. Jokaisen arabimaan kansalaisilla on oikeus saapua maahan ilman viisumia ja oleskella maassa puoli vuotta ennen virallisen luvan hakemista.

Yhdysvallat on tämän takia syyttänyt Syyriaa lepsusta rajapolitiikasta ja arabitaistelijoiden majoittamisesta ja 

tukemisesta. Irakin kristityille Syyrian vastaanottavasta maahanmuuttolaista on kuitenkin tullut elintärkeä.

Häitä ja tulevaisuuden toiveita

Jumalanpalveluksen jälkeen häävieraat kokoontuvat kirkon eteen. Etenkin naiset ovat pukeutuneet huikean koreasti. Lapset leikkivät kirkon pihakiveyksellä ja vieraat ottavat kuvia toisistaan Neitsyt Marian patsaan juuressa. Irakista vuosi sitten paenneet Rania Gorgis Yughana ja Faris Adam Hammi ovat menossa naimisin.

Häät muistuttavat minua niistä toisista kaldealais-katolisista häistä, joihin osallistuin kolme vuotta sitten Bagdadissa. Kirjoittaessani Kirkko ja kaupunki -lehdelle juttua Irakin kristityistä Saddamin vallan alla tutustuin kahteen nuoreen kaldealaispappiin, isä Nadiriin ja isä Douglasiin, jotka kutsuivat minut kirkkohäihin. Suomeen palattuani yhteys katkesi. Mitähän heille kuuluu? Ovatko he vielä Irakissa ja ovatko he kunnossa?

Tuore aviopari astuu kirkon ovesta ulos rumpujen takoessa rytmiä. Häävieraat tanssivat ja toivottavat avioliitolle onnea kimaltelevien huivien ja huiskien värittäessä ilmaa. Ranian ja Farisin häissä on verrattain vähän vieraita, eikä heidän elämäntilanteensa näytä kovin aurinkoiselta. Pariskunnalla on kuitenkin vakaa aikomus lähteä Australiaan niin pian kuin suinkin ja aloittaa uusi elämä siellä. Vain viisumi puuttuu.

Häiden jälkeen kysyn isä Sermedilta, sattuuko hän tuntemaan isä Douglasia ja isä Nadiria Bagdadista. Sermedin kasvot kirkastuvat, ja hän kertoo Nadirin ja Douglains olevan hänen läheisiä ystäviään. Kumpikin on yhä Bagdadissa seurakuntansa kanssa. Pari kuukautta sitten he kävivät Damaskuksessa.

Kolme vuotta sitten isä Douglas oli rakentamassa pienen kirkkonsa viereen uutta taloa pyhäkoulua varten. Nyt rakennus on valmis, ja hän on taas laajentamassa kirkkoaan. Isä Sermed myöntää kuitenkin, että pirteästä ulkokuoresta huolimatta isä Douglas vaikuttaa väsyneeltä ja huolestuneelta.

Samassa Sermedin matkapuhelin soi. Puhelu tulee Irakista. Sermed saa kuulla, että hänelle läheinen henkilö on juuri kuollut kaksi viikkoa sitten kadulla pommi-iskussa saamiinsa vammoihin. Isä Sermed istuutuu.
– Irakissa ei tule olemaan rauhallista vielä pitkään aikaan, hän sanoo surullisena.

Hyvästelen isä Sermedin ja kävelen asunnolleni Damaskuksen vanhan kaupungin uinuvia katuja pitkin, kirkkojen ja moskeijoiden keskitse.

Tekstit ja kuvat: Laura Junka