– Monet eivät halua lähettää etukäteen proosatekstiä, kun pelkäävät kirjoittavansa niin huonosti, hän sanoo.

Kirjoittaminen pelottaa, vaikka se olisi juuri sitä, mitä ihminen haluaa tehdä.

Itsensä ilmaisemisen pelko voi juontaa juurensa vuosikymmenten takaa. Jotkut vanhemman ikäpolven ihmiset häpeävät sitä, että ovat käyneet vain kansakoulun. Siksi tuntuu siltä, että koulutus jotenkin pyhittää kirjoittamisen.

– Jos joku metsuri kirjoittaa, niin se ei ole heidän mielestään oikeaa kirjoittamista.

Leinosen opiskelijoista moni on pitänyt vuosien, jopa vuosikymmenien mittaisen tauon kirjoittamisessa. Vähättelevä asenne ”en minä ole luova, en osaa” on kirjoittamisen suurin este.

Kirjoituskurssilla luovuuspeikolle sanotaan kuitenkin heti alkajaisiksi käsipäivää. Kurssin ensimmäisenä päivänä opettaja laittaa kirjoittajat miettimään luovuuden esteitä ja keinoja ratkaista näitä tukkeutumia.

– Kurssilla itsetunto paranee, kun näkee, että muillakin on yhtä vaikeaa, Leinonen kertoo.

– Ryhmässä saa positiivista palautetta, eikä se välttämättä tule hyvästä kielestä. Ihmisillä on erilaisia vahvuuksia: jotkut osaavat käyttää kieltä taitavasti, toiset taas kertoa hyvän tarinan, joka liikuttaa.

Kirjoittamiseen liittyvät kuvitelmat lannistavat

Tekstien jakaminen muiden kanssa on hyödyllistä, sillä silloin näkee, että kirjoittamistapoja on yhtä paljon kuin ihmisiä. – Ihmisillä on paljon kirjoittamiseen liittyviä kuvitelmia, jotka eivät pidä paikkaansa, Anne Leinonen kertoo.

– Faktaa ja fiktiota voi sotkea, ja tarinan voi kirjoittaa väärässä järjestyksessä. Ja viis siitä, mitä Virginia Woolf sanoi, missä tahansa voi kirjoittaa. Ennen kaikkea: kerralla ei tarvitse tulla valmista. Leinonen sanoo

– Kirjoitan itse usein novellini uusiksi 20 kertaa, hän paljastaa.

Anne Leinonen on julkaissut useita nuortenkirjoja yhdessä Eija Laitisen kanssa, ja vastikään ilmestyi ensimmäinen novellikokoelma Valkeita lankoja. Tarinoita toisista todellisuuksista.

– Sen tarinat nyrjähtävät irti arkitodellisuudesta johonkin fantastiseen, outoon tai kummalliseen, hän kuvailee. – Yksi novelli esimerkiksi kertoo, miten yhtenä päivänä kaikki naiset katoavat maailmasta.

Jos television katsomiseen on aikaa, kirjoittamiseenko ei?

Kirjoituskurssilla aukeaa muutama päänsisäinen solmu, ja tekniikoitakin opitaan. Sitten koittaa paluu arkeen – eikä kirjoittaminen enää suju. Monet ihmiset kokevat, että arki vie viimeisenkin inspiraation rippeen. Kirjoittamiselle ei jää aikaa.

– Minä sanon aina aikapulaa valittaville, että tuo on joko oikea syy tai tekosyy, kirjoittamisen opettaja tiivistää.

Eikä kummallekaan syylle anneta armoa.
– Jos pitää jotain asiaa arvossa ja tärkeänä, sille järjestää aikaa, Anne Leinonen vakuuttaa.

– Television katselemiseen löytyy kummasti jokin rako kiireisestäkin aikataulusta. Jos aikapula on todellinen, niin sitten täytyy tehdä käytännön järjestelyjä perheessä, hän opastaa.

Kirjoittamisen opetteluun kuuluu aistiharjoituksia, jolloin kiinnitetään erityistä huomiota siihen, mitä kuulee, maistaa ja haistaa. Keskittyminen tiettyihin makuihin tai hajuihin palauttaa joillekin ihmisille mieleen ikäviä asioita.

– Luovuus on heittäytymistä, joka synnyttää yllättäviäkin asioita, Leinonen kertoo. – Yllätys saattaa olla myös ikävä. Menneisyydestä saattaa nousta esiin jotain, mitä ei halua muistaa. Mihin suuntaan asiat menevät, sitä ei voi ennustaa.

Kirjoittamisen kautta voi käsitellä pelkojaan

Kirjoittamisen kautta voi Anne Leinosen mukaan käsitellä omia pelkojaan, koska kirjoittaessa kaikki, myös keksityt tapahtumat, suodattuvat oman persoonan läpi.

– Pelko on eteenpäin vievä voima, jos sen valjastaa viisaasti, hän rohkaisee.

Monet Leinosen oppilaat eivät ole kirjoittaneet vuosikausiin ennen kurssille tuloaan. Ihmiset uskaltautuvat jälleen kirjoittamaan, kun elämässä tapahtuu jokin muutos. Esimerkiksi silloin omalle luovuudelle haluaa antaa mahdollisuuden.