Filosofi, kirjailija Tuomas Nevanlinna, 46, kasvoi uskonnottomassa kodissa. Teininä Marxin sutkautus ”uskonto on oopiumia kansalle” kelpasi hänelle sarvineen hampaineen. Yliopistoon tultuaan nuori vasemmistointellektuelli liittyi Akateemiseen Sosialistiseuraan. Sen joukoissa kirkkoon ei kuulunut kuulua.
– Kannatin marxahtavaa pointtia, jonka mukaan on eettistä olla materialisti. Nykyään näkemykseni uskon ulottuvuuksista ovat rikastuneet, ne eivät ole enää ehdottomia ja tylppiä, Tuomas Nevanlinna toteaa.

Viime vuonna häneltä ilmestyi peräti kolme kirjaa: Jukka Relanderin kanssa tehty Työn sanat, Nurin oikein sekä Kuninkaista ja narreista. Viimeksi mainittuja yhdistää terävän kulttuurikritiikin lisäksi se, että niissä tutkaillaan kristinuskon mielekkyyttä sekä kulttuurillemme että kirjoittajalle itselleen.

Filosofi kääntää paikoin hykerryttävän hauskasti ympäri sovinnaisia ajatuskulkuja ja katsoo, miltä niiden ”totuudet” näyttävät toisesta tulokulmasta. Kyytiä saavat myös hänen omaa viiteryhmäänsä muistuttavien ”vanhojen humanistien” ja ”kulttuuri-ihmisten” hellimät uskomukset.

”Niinpä tein henkilökohtaisen uskonpuhdistuksen: sivuutin ympäröivän luterilaisen kulttuurin ennakkoluulot ja aloin tutustua omakohtaisesti kristillisyyteen. Opin hahmottamaan kristinuskon ’jujun’: se on edeltävien uskontojen nurinpäinkääntö, eräänlainen ’antiuskonto’. Jumala laskeutuu kuolevaisten joukkoon saarnaamaan ’viimeisistä, jotka tulevat ensimmäisinä’ ja lopulta häpäisee itsensä ristillä. Tämä on kaiken jumalallisen ’herruuden’ perustanriisto. – – Samalla rakkaus asettuu järjestyksen tai ’kosmoksen’ tilalle totuuden peruskuvaksi ja takeeksi”, Nevanlinna kirjoittaa.

Kristinuskon puhuteltavana

– Kiehtovaa on myös kristinuskon skandaalimaisuus filosofian näkökulmasta: Jo se, että Sana inkarnoituu lihaksi, oli järjetön ajatus helleeneille. Kristinusko on minkä tahansa ajan filosofialle kuin kivi kengässä sikäli kuin se ei saastu valtaan, sovitukseen ja harmoniaan – ja kristillisyyden peittämiseen. Alkukristityt olivat vähän niin kuin skinejä, joilla on sydän, Tuomas Nevanlinna vertaa.

Hän yrittää käsittää, millä tavalla Raamatun tekstit voisivat olla merkittäviä ja puhuttelevia. Filosofi suhtautuu Raamatun kirjoihin Freudin kaltaisina klassikkoteksteinä, joita täytyy aina tulkita niitä uudelleen. Vakiintuneiden totuuksiensa tarkistamiselle avoin Nevanlinna ei tiedä, syntyykö prosessissa mitään ”uskovaisuudeksi” käsitettävää.
– Henkilökohtaisempia kieliä kajauttelevampi käsite minulle on ”kutsu”. Koen olevani kristinuskon tekstien, tradition ja opin puhuteltavana. Jokin niissä vetää minua puoleensa ja velvoittaa ottamaan niistä selvää.

– En voi suhtautua uskoon teoreetikkona, ”vierestä katsojana”. ”Kutsu” ei mahdollista myöskään nostalgista asennetta: Kunpa olisi viulu, niin osaisin soittaa... Vastustan politiikassakin ironisen etäisyyden pitämistä; pysymistä ulkopuolisena tarkkailijana ja kieltäytymistä olemasta aidosti osallinen.

Penseää asennetta edustaa ”kulttuuri-ihminen”, joka ”pitää kaikkea ’kiinnostavana’ mutta ei usko mihinkään. Ainoa pyhä asia hänelle on tämän asenteen varjeleminen.”
– En ole kyennyt solmimaan kristinuskon keskeisiin käsitteisiin, kuten pelastukseen, vielä sellaista suhdetta, että voisin kutsua itseäni uskovaiseksi. Huomaan kuitenkin olevani kaappikristitty sikäli, että monet ajatteluni perusrakenteet tulevat kristinuskon kautta.

Aito usko ja politiikka ei laskelmoitavissa

”Yleisvasemmistolainen” filosofi peräänkuuluttaa politiikalta ja uskolta laskelmoimatonta luottamusta heittäytyä sen varaan, minkä kukin kokee omassa kutsu(mukse)ssaan tärkeäksi.

– Nykyään kaikki halutaan ennakoida, esimerkiksi pörssissä ja gallupeissa. Vasta sitten kannattaa toimia, kun jostakin saa todennäköisesti irti hyötyä. Aito teko, oli se sitten henkilökohtainen, poliittinen tai vaikka uskonnollinen, vaatii luottamusta ja uskon hyppyä: Et voi laskea etukäteen, että voitat. Joudut vastaamaan kutsuun vailla takeita.

– Tämä kristinuskon juttukin on kaiken kalkyylin ja laskelmoinnin ulkopuolella. Uskon kannattavuus selviää vasta kun on kokeillut kannattaako se. Vasta kun teet ”mahdottoman” hypyn, se tulee ehkä mahdolliseksi, toteaa Tuomas Nevanlinna.

Romantikko spekuloi, soutaa ja huopaa

Hänen uskoonsa kuuluu älyllisen tutkiskelun ohella hiljentyminen rukoukseen, jonka kohteena ei kuitenkaan ole Jumala.
Merkitseekö rukous jotakin?
– Voisin ymmärtää sen näin: Rukouksessa kuunnellaan ”puhetta, joka ei puhu”; sitä sanomatonta, mikä kaikessa sanotussa on ikään kuin ylijääneenä. Samalla kuunnellaan, mitä sanottu merkitsee tekoina. Lapsikin kuuntelee, mitä vanhemmat sanovat, mutta samalla hän kysyy koko ajan, mitä vanhemmat osoittavat hänelle teoillaan.

Filosofi-kirjailija kertoo kutsumuksensa olevan kirjoittaa ja ajatella. Niinpä uskonnolliset ongelmat kiehtovat häntä usein enemmän kuin niiden mahdolliset ratkaisut. Spekuloidessaan mahdollista luterilaisuuttaan tai katolilaisuuttaan hän tajusi, että ”ainoa tapa lopettaa tämä soutaminen ja huopaaminen on tehdä itse soutamisesta ja huopaamisesta totuus”.

– Romantikkoja on joskus luonnehdittu valistuksen kasvateiksi, jotka haluavat kysyä uskonnollisia kysymyksiä voimatta enää antaa niihin uskonnollisia vastauksia. Olen ehkä tässä mielessä romantikko, Tuomas Nevanlinna määrittelee ambivalentin asemansa filosofian ja teologian välimaastossa.

Tuomas Nevanlinna: Oikein nurin. Teos 2006. 214 s., 21,60 e.
Kuninkaista ja narreista. Kirjapaja 2006. 205 s., 25,90 e.