– Pyrimme viemään kuolinviestin aina henkilökohtaisesti ja niin pian kuin mahdollista. Poliisi kertoo tosiasiat, minä otan vastaan reaktion ja huolehdin, että järkyttävän uutisen kuullut ihminen ei jää yksin sekavaan tilaan, Pohjolan-Pirhonen kertoo.

– Poistun paikalta vasta, kun olen varma, että ihmiset saavat jatkossakin tarvitsemaansa apua ja tukea.
Kun keikalle lähdetään, ei omaisten tai vainajan kirkkoon kuulumisia tai uskontokuntia selvitellä. Pohjolan-Pirhonen kertoo, ettei ole tullut kertaakaan torjutuksi.

– Tehtäväni on kuunnella. Puhun Jumalasta vain, jos omainen itse sitä toivoo. Kunnioitan jokaisen vakaumusta.

Carita Pohjolan-Pirhonen ottaa omaisten toivomusten mukaan yhteyttä tahoihin, jotka voivat tukea heitä jatkossa: seurakuntaan, kaupungin psykososiaalisen tuen ryhmään tai työterveyshuoltoon, tarvittaessa myös muiden uskonnollisten yhteisöjen sielunhoitajiin.

Surun kohtaaminen on ensiarvoista työtä

Malmin seurakunnan kappalainen Pirkko Poisuo kohtaa menetyksiä kokeneita ja surevia ihmisiä arkisessa seurakuntatyössä. Hän jatkaa surevien rinnalla siitä, mihin Carita Pohjolan-Pirhosen työ päättyy.

– Jos saadaan viesti, että joku toivoo apua, häneen otetaan varmasti pian yhteyttä. Tällaiset tehtävät menevät muun edelle, Poisuo vakuuttaa.

Seurakunnan työntekijän tärkein tehtävä on olla läsnä ja kuunnella. Tapaamiset sujuvat sitä pyytäneiden ihmisten ehdolla.

– Aina ei edes puhuta kovin paljoa, ollaan myös hiljaa, annetaan kärsivän itkulle tilaa. Tapaamisessa sovitaan myös mahdollisesta jatkosta, Poisuo kertoo.
Seurakunnat tarjoavat surevien tueksi henkilökohtaisia keskusteluja ja sururyhmiä.

– Henkilökohtaisia tapaamisia voi olla muutamia tai ne voivat jatkua säännöllisesti vuosienkin ajan. Sururyhmät tapaavat 8–10 kertaa. Työskentely sururyhmässä on luottamuksellista, ryhmään tullaan syys- tai kevätkauden alussa ja siihen sitoudutaan koko kaudeksi.

Seurakunnat saavat viranomaistehtäviensä johdosta tiedot kaikista kuolleista jäsenistään, mutta usein vasta viiveellä. Kuolleen omaisille ei soiteta automaattisesti, vain jos tulee tieto, että he kaipaavat tukea.

Organisaatio valmiina katastrofien varalle

Carita Pohjolan-Pirhosen vastuulla on myös Helsingin henkisen huollon järjestäminen suurkatastrofeissa. Kirkolla on tällaisia tilanteita varten toimintaohje ja organisaatio, joka linkittyy pelastusviranomaisten hätäorganisaatioon ja toimii yhteistyössä kansalaisjärjestöjen vapaaehtoisen pelastuspalvelun, VAPEPAn kanssa.

Henkisen Huollon ydinryhmä päivystää kaikkina aikoina ja virittää verkostonsa tarvittaessa hyvinkin nopeasti. Kriisitilanteessa Suomen mielenterveysseuran SOS-auto perustaa kriisikeskuksen, josta ryhdytään organisoimaan käytännön työtä.

Myös Pirkko Poisuo on Helsingin Henkisen Huollon ydinryhmän jäsen ja toimii vuorollaan hälytyspäivystäjänä. Hän on Malmin rovastikunnassa se, jonka kännykkä soi ensimmäiseksi, kun hätäpäivystäjä soittaa. Sellaisessa tilanteessa hän ilmoittaa tilanteesta kirkkoherralle, jättää muut virkatehtävänsä ja siirtyy Henkisen Huollon tehtäviin.

Hätätilanteen lauettua jatkohoito siirtyy seurakuntien vastuulle ja toimii samaan tapaan kuin muukin surevien tuki. Palaute kirkon kriisiavusta on pääsääntöisesti erittäin kiittävää.

– Toisinaan joku kuitenkin kokee jääneensä pitemmällä aikavälillä yksin. Usein ihminen työstää suruaan vasta myöhemmissä vaiheissa, ja hän tarvitsisi silloinkin rinnalla kulkijaa. Onkohan niin, että kiireyhteiskunnassa ei haluttaisi suostua surun kaltaisiin hitaisiin yhteisöllisiin prosesseihin? Pohjolan-Pirhonen pohtii.