Tehdyt toimenpiteet
Epäterve usko ahdistaa 17.11.2008
Uskon pitäisi tuoda iloa ja rauhaa eikä ajaa ihmisen mieltä ahtaalle. Pelottelu ja valmiit ajattelumallit eivät kuulu terveeseen uskonnollisuuteen.
Uskonto voi antaa voimaa, elämänsisältöä ja jopa terveyttä. Aina tilanne ei ole niin onnellinen. Maailma on pullollaan ahtaita ja vahingollisia uskonnollisuuden suuntia, joiden keskuudessa ei vallitse rauha vaan pelko.
Pahimmillaan uskonto voi satuttaa, lamauttaa ja viedä elämästä kaiken ilon. Silloin ihmissuhteet, omaisuus ja mielenterveys ovat vaarassa.
Kohta kolmekymppisen Liisan lapsuuden paras leikkikaveri asui aivan naapurissa. Lapsen näkökulmasta ystävän kotiväen touhut tuntuivat oudoilta. Vapaakirkolliseen uskonsuuntaan kuuluvan perheen äiti kuunteli salaa oven takana, etteivät kahdeksanvuotiaat kaverukset vain kiroile.
– Kirjastosta lainatut kirjat joutuivat tarkkaan syyniin ja pussailuja sisältävät teokset kiellettyjen listalle. Televisio-ohjelmista suuri osa oli kielletty syntisyytensä takia, Liisa kertoo. Vanhemmat saattoivat hurjistua lapselleen pienimmästäkin syystä, kuten vääränlaisen lehden lukemisesta.
Murrosiässä Liisan ystävä alkoi masentua. Hän puhui kuolemanpelostaan. Vanhemmat olivat opettaneet, että hän oli syntinen ja joutuisi helvettiin.
Erään kerran ystävä sitten vastasi puheluun sairaalan psykiatriselta osastolta. – En ole nähnyt ystävääni vuosiin, mutta hän on kuulemma niin huonossa kunnossa, ettei tapaaminen edes onnistuisi, Liisa huokaa.
Ehdollinen ja vaativa rakkaus tuhoaa
Liisan ystävän tarina on tyyppiesimerkki epäterveestä ja ahtaasta uskonnollisuudesta, joka kääntyy ihmisen mielenterveyttä vastaan. Erityisesti lapsena imetty ahdistava uskonto voi aiheuttaa suuria traumoja.
– Lapsena ihminen on haavoittuvimmillaan. Samaan aikaan vanhempien ehdoton rakkaus on hänelle elintärkeää. Jos rakkauteen liittyy ahdistavia ehtoja ja vaatimuksia tietyllä tavalla uskomisesta, vaikutukset voivat olla rajuja ja pitkäkestoisia, huomauttaa pastori, terapeutti ja perheneuvoja Kaija Maria Junkkari.
Aikuisenakin ihminen on uskonkysymysten edessä paljas ja haavoittuva, onhan kyse antautumisesta ja luottamuksesta itseä suurempaan voimaan. Siksi usko ja mielenterveyden ongelmat tahtovat usein käydä rinnakkain.
Psyyke joutuu koville erityisesti silloin, kun aluksi ihana uskonyhteisö alkaa näyttää kielteisiä puoliaan. Ihminen voi epäillä tulleensa huijatuksi ja tuntea, että elämä on mennyt hukkaan uskonyhteisön tapoja seuratessa.
Junkkari muistuttaa, että normaaliin uskonnolliseen elämään kuuluvat epäilyt ja uskon jatkuva kehittyminen. Ahtaassa uskossa epäily on aina valtava kriisi. Kun uskolla ei ole tilaa kasvaa, lisääntyy ahdistus. Lopulta ihmisen on luovuttava alussa niin ihanalta tuntuneesta uskosta.
– On kuin lapsi joutuisi äidistään luopumaan, Junkkari vertaa. – Hylkäämisen, yksinäisyyden ja häpeän kokemukset sekä niistä nousevan kiukun ja surun läpikäyminen voi olla pitkä prosessi. Parhaimmillaan se johtaa oman, terveen hengellisen elämän löytymiseen tai ylipäätään tasapainoon.
Kyseenalaistaminen on kasvua
Junkkarin mukaan avoimessa, elämää rikastuttavassa uskossa ja uskonyhteisössä kyseenalaistaminen on kasvua ja hengelliset kriisit uskonnollista uudistumista. Sellainen usko, jossa ei ole tilaa kaikille tunteille ja kysymyksille, ja jossa annetaan kaikki valmiiksi pureskeltuna, on pöhöttynyttä uskoa.
– Uskonkriisit ja entisen kyseenalaistaminen ovat osa ihmisen elämänkaarta. Ne ovat Jumalan tapa toimia, patistaa meitä pysähtymään ja ajattelemaan. Ne estävät hengellisen mustavalkoisuuden, Junkkari kuvaa.
On aina hälyttävää, jos ihminen huomaa joutuneensa sellaiseen uskonyhteisöön, joka kieltää tietyt tunteet ja vaatii kritiikitöntä hyväksymistä. – Suostuminen tähän kutistaa ihmistä. Aina pitäisi olla mahdollista pohtia kriittisesti, mikä on minulle totta ja tervettä, ja mitä tarvitsen oman hyvinvointini takia, Junkkari muistuttaa.
Terveessä uskossa on tilaa ihmisyydelle ja sitä kautta kaikenlaisille tunteille, myös ristiriitaisille ja raadollisille.
– Tunteet ovat elämän virta ja voima. Niiden kautta olemme kosketuksissa itseemme ja todellisuuteen. On luonnollista, että jos jotkin tunteet määritellään kielletyiksi, niiden tukahduttaminen vaatii veronsa tavalla tai toisella.
Aina pitäisi olla mahdollista pohtia kriittisesti, mikä on minulle totta ja tervettä, ja mitä tarvitsen oman hyvinvointini takia.
– Musiikki, ääneen rukoileminen ja ylistäminen ovat sinällään hienoja asioita, mutta jos niiden avulla yritetään pakottaa esiin tunteita ja nostattaa keinotekoisesti henkeä, ihmisen tunnemaailma voi jälleen kerran vääristyä, Junkkari huokaa.
– Yhteisön johtajilla on tässä hyvin suuri vastuu. Tarvittaisiin ehkä myös enemmän nöyryyttä.
Hengellistä insestiä ja manipulaatiota
Monissa epäterveissä uskonnoissa korostetaan vaativaa uskonnollisuutta. Kun soppaan lisätään ”vain me pelastumme” -asenne, sekasotku on valmis.
– Yhteisön paine on usein valtava. Jos kaikki ympärillä ovat ”oikeassa” uskossa, ihminen alkaa helposti kysyä itseltään, mikä minussa on vikana, kun tunnen ja näen asiat toisin, Junkkari sanoo.
Hengellinen painostus on pahimmillaan silloin, kun ihminen ehkä kovassakin ahdistuksessa, hauraana ja luottavaisena, hakee apua uskonnollisesta yhteisöstä, ja hänen eteensä isketään valmis paketti taivaaseen pääsyn ehtona: usko näin tai joudut kadotukseen.
– Se on hengellistä insestiä, ja helvetillä pelottelu on hengellistä manipulaatiota, Junkkari lataa. – Eihän Jeesuskaan tullut puhumaan meille helvetistä vaan vapaudesta, elämästä ja ilosta.
Erityisesti monissa karismaattisissa uskonyhteisöissä kääntymys on järisyttävä, ongelmat poistava kokemus. Kääntyneestä saattaa aluksi tuntua kuin hän olisi taivaan esikartanoissa. Symbioosi uskonyhteisön kanssa on vahva.
– On kuitenkin turha luulla, että uskoontulo selittäisi ja parantaisi kaiken, Junkkari sanoo.
– Ihminen tarvitsee jatkuvasti rehellistä itsetuntemusta, tunteiden läpikäymistä ja jumalakuvan tarkastelua. Myönteinen hengellinen herääminen ja uskonelämä tukevat ihmisen henkistä kasvua, mutta eivät pyri selittämään kaikkea.
Siitä uskosta ei hyvä seurannut
Anni, 27, selvisi sisäisistä ristiriidoista armollisempaan elämänkatsomukseen:
”Kasvoin vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Kasvatuksen ja viikoittaisten seuroissa käyntien kautta juurruin liikkeeseen. Erityisesti opit synnistä ja ikuisesta kadotuksesta iskostuivat tiukasti mieleen. Pitkälle nuoruusikään saakka kammosin nukkumaanmenoa, sillä pelkäsin kuolevani nukkuessani ja joutuvani helvettiin.
Usko ei tuottanut minulle iloa – päinvastoin. Jatkuvan kuolemanpelon lisäksi tunsin olevani kaikkialla erilainen. Koulussa siksi, etten voinut osallistua ”maailmallisiin” asioihin ja keskusteluihin, lestadiolaisten keskuudessa siksi, että koin olevani syntinen ja huonompi kuin muut. Itsetuntoni kehittyi vajavaiseksi. Häpesin uskoani, sillä se ei ollut aitoa. Parikymppisenä sisäinen ristiriita kävi kestämättömäksi. Sain viimein sanottua ääneen, etten halua enää olla lestadiolainen.
En ole halunnut palata. Minulla on oma, huomattavasti armollisempi elämänkatsomukseni, jonka toivon kelpaavan Jumalalle. Kärsin edelleen pahasta kuoleman- ja helvetinpelosta. Vaikka järjellä tajuan, ettei lestadiolaisuus ole ainoa tie taivaaseen, ajatus ei jätä minua rauhaan. Olen harkinnut terapiaakin tämän takia, ja tiedän, että minulla on paljon kohtalotovereita. Myös itsetuntoni kanssa minulla on edelleen ongelmia.
En silti halua olla katkera. Pudistelen vain joskus päätäni lestadiolaisten touhulle. Mietin, miten paljon siellä on lasten joukossa samanlaisia raukkoja kuin minä, joiden pää täytetään helvetin kuvilla ja synnintunnolla. Lasten kannalta liike on liian ankara ja jopa vaarallinen. Mutta liikkeen olemassaolo perustuu siihen, että ihminen johdatellaan lapsesta asti uskomaan. Muulla tavoin ajatteleminen saadaan näyttämään ”sielunvihollisen” työltä, ensi askeleilta kohti ikuista kadotusta.”
Minna, 38, tutustui horjuvan mielenterveyden ja uskonnon vaaralliseen yhtälöön:
”Kun tapasin mieheni isän ensimmäistä kertaa, hän oli vastikään tullut uskoon ja kertoi siitä mielellään kaikille, jotka viitsivät kuunnella. Hänen uskonkäsityksensä oli järkähtämätön ja vähintään outo. Huomasin pian, ettei kaikki ollut muutenkaan ihan kohdallaan. Anoppini valitteli miehensä muuttumista, ja näin sen itsekin, kun kyläilimme heidän luonaan. Appi oli poissaoleva ja omissa ajatuksissaan. Yhä useammat illat ja viikonloput kuluivat seurakunnan tilaisuuksissa. Appivanhempani olivat ennen harrastaneet yhdessä kaikenlaista – nyt vaimo sai asua isoa omakotitaloa lähes yksin.
Appeni alkoi kuluttaa yhä enemmän rahaa lahjoituksiin ja kymmenyksiin. Hän osteli ”vähävaraisille” kodintekniikkaa ja antoi heille rahaa. Lopulta perheen omat laskut jäivät maksamatta, ja mies velkaantui. Rahalahjoituksilla hän kuulemma maksoi henkistä velkaa, jota oli kertynyt aikaisemman elämän töppäilyistä.
Lopulta kävi niin, että appi valvoi yöt, vaelteli pitkin taloa ja kuiskaili Jeesuksen nimeä. Hän alkoi paastota, mutta jatkoi aktiivista toimintaa helluntaiseurakunnassa. Kun mukaan tulivat pelottavat näyt Raamatun hahmoista, toimitimme hänet sairaalaan. Siellä hän sai lääkitystä psykoosiin, mutta jätti kotiin palattuaan lääkkeet vedoten siihen, että Jumala on hänet jo parantanut. Kaikki jatkui entiseen malliin.
Vuosien mittaan appi on ollut psykiatrisella osastolla useita kertoja. Hän ei tunne olevansa lainkaan sairas eikä näe, että perheessä olisi mitään ongelmia, vaikka avioero on uhannut jo vuosikausia. Anoppini epäkiitollinen tehtävä on yrittää ymmärtää uskonnolle antautunutta miestään sekä sietää naljailuja viinilasin juonnista tai lepopäivän pyhittämättä jättämisestä.
Perheen on ollut vaikea hyväksyä, että vahvasta ja viisaasta perheenpäästä on tullut epävakaa, uskonasioista alati höpöttävä mielenterveyspotilas. Tosin asia kuitataan sillä, että isä nyt vaan ”on uskossa”. Ulkopuolisempana näen selkeämmin, että kyseessä on mielenterveyden ongelma, jota uskonto ruokkii.”
