Tehdyt toimenpiteet
Lapsen kanssa lähemmäs pyhää
Lapsi tarvitsee aikuisen apua pyhän kohtaamisessa. Se alkaa kotoa.
Ydinasia kristillisessä kasvatuksessa on luottamus siihen, että Jumala on hyvä voima, joka todella aina haluaa hyvää ja tahtoo auttaa ihmistä, ja että ihminen saa vain ottaa vastaan, sanoo Monica Vikström-Jokela.
Hänen mielestään me aikuiset olemme joskus vähän arkoja ottamaan pyhiä asioita esille lasten kanssa ja ehkä myös liian ankaria itsellemme. Siksi hän haluaa kannustaa vanhempia ihmettelemään pyhää ja harjoittelemaan hengellisyyttä yhdessä lapsen kanssa kotona.
– Suosittelen kokeilumieltä. Jos haluaa hyvää, niin ei se nyt pieleen mene. Helpoimmalla pääsee, kun aloittaa silloin, kun lapsi on pieni.
Lapset joka tapauksessa pohtivat ja kyselevät asioita, myös hengellisyyteen liittyviä. Vastata voi sen mukaan kuin osaa. Lapselle voi myös sanoa, että minä en tiedä, mutta minä luulen näin ja joku toinen noin. Hän ymmärtää sen.
– Vanhemman vilpitön halu ja kiinnostus puhua asioista ovat se, minkä lapsi havaitsee. Se on tärkeämpi kuin tiesikö äiti nyt esimerkiksi tarkkaan, mitä tapahtuu, kun minä kuolen. Toisaalta jotkut lapset haluavat selviä vastauksia. Kaikkeen niitä ei kuitenkaan ole, sekin täytyy oppia.
Viiden lapsen äiti, toimittaja ja kirjailija Monica Vikström-Jokela on kirjoittanut lastenkirjoja sekä kirjat Kirkkovuosi lasten kanssa ja yhdessä miehensä Eero Jokelan kanssa tänä keväänä julkaistun Aika pyhä!.
Kirjassa hän kertoo pojastaan,jolle liikennevalojen toiminta oli yhtä ihmeellistä kuin taivasasiat.
– Ominaisinta lapsen hengellisyydelle on konkreettisuus. Kaikki on kuin samalla laudalla, Vikström-Jokela sanoo ja piirtää ilmaan tason.
– Siinä ovat rinnakkain aamupala, kerho ja Jumala. Me aikuiset siirrymme johonkin toiseen sfääriin, kun puhumme Jumalasta, mutta lapsi katsoo ympärilleen ja etsii nähdäkseen, missä se Jumala oikein on.
Juuri sen takia esimerkiksi rukoileminen pienen kanssa on Vikström-Jokelan mielestä helppoa, koska lapsen maailmassa kaikki on yhtä kummallista – tai luonnollista. Se pakottaa vanhemman liikkumaan konkreettisella ja arkisella tasolla.
Mutta se vaatii myös pohtimaan, mitä mieltä aikuinen itse on Jumalan läsnäolosta ja mitä tapahtuu, kun puhutaan Jumalalle – uskaltaako astua sanojen tasolta luottamukseen? Lapsille se askel on hyvin lyhyt.
Muita lapsen piirteitä ovat avoimuus ja se, ettei hänellä vielä ole alitajunnassaan sellaista määrää auktoriteetteja kuin aikuisilla. Lapsi voi laukaista suustaan mitä tahansa ihan mistä tahansa, myös Jumalasta ja Jeesuksesta.
– Joskus aikuinen voi säikähtää, että eikö lapsi kunnioita mitään. Pienet tarvitsevat eväitä oppiakseen kunnioitusta, Monica Vikström-Jokela sanoo.
Mutta kun tullaan hengellisyyden harjoittamiseen käytännössä, lapset rakastavatkin toistuvuutta, rituaaleja ja traditioita. Yhdenkin sanan jättäminen tutusta rukouksesta tai tarinasta ei jää huomaamatta. Siinä mielessä lapsi on jäykkä.
– Se liittyy varmastikin turvallisuuteen. On hyvä tietää, mitä tulee seuraavaksi, koska silloin pystyy osallistumaan. Sen takia minusta on hyvä käyttää sekä ennestään tuttuja että uusia asioita.
Esimerkkinä Vikström-Jokela mainitsee rukouksen. Jostakin rukoustavasta kannattaa tehdä rituaali. Iltarukous on helpoin sellainen. Lisäksi lapsen olisi hyvä tottua myös siihen, että hän voi rukoilla omin sanoin ihan miten vain tai että ristinmerkki on tapa suojata itseään.
Jumala on olemassa ja tämä maailma on pieni osa häntä, uskoo Monica Vikström Jokela vahvasti.
– Hengellinen maailma on yhtä lähellä kuin tämä aineellinen maailma, hän sanoo ja kopauttaa kevyesti pöytää.
Kahden maailman risteyspaikkana Vikström-Jokelan kotona on pieni kotialttari, lasten pöydäksi kutsuttu. Siinä on esillä kirkkovuoden tapahtumiin ja perheenjäsenten elämään liittyviä esineitä sekä rakkaiden tai esikuvallisten ihmisten kuvia. Siinä on myös jouluna seimen ja palmusunnuntaista alkaen pääsiäispuutarhan paikka.
– Sekä seimi että rairuohon sekaan rakennettu puutarha ovat minusta yksinkertaisia ja aivan ihania keksintöjä. Askartelemme niitä lasten kanssa yhdessä ja käytämme kaikenlaisia hahmoja hiekasta ja paperikukista muovieläimiin ja duplo-ukkeleihin saakka.
Joulu ja pääsiäinen antavat hyvän mahdollisuuden tutustua yhdessä myös kristinuskon keskeisimpiin kertomuksiin. Vikström-Jokelan mielestä perinteissä on paljon voimaa. Traditiot eivät kuitenkaan saisi olla pakkopullaa, ei vanhemmillekaan.
– Laulaminen ja musiikin kuuntelu ovat myös erinomaisia tapoja. Itselleni on ollut paljon iloa hengellisistä lauluista, jotka opin pienenä. Laulut voivat toimia rukouksina.
Hengellisyys ei Monica Vikström-Jokelan mukaan ole ominaisuus, joka liitetään lapsen persoonaan kaiken muun lisäksi, mitä hänellä jo on, vaan se on meillä jo syntyessämme.
– Jos emme yritä antaa lapselle minkäänlaista hengellistä kasvatusta, niin tyrehdytämme tietyn osan hänestä. Kasvatus voi säilyttää joitakin osia ja kykyä havaita, tai sitten se sulkee ne pois. Jos uskomme, että todellisuus, josta uskonnot puhuvat, on olemassa, niin sittenhän se on ollut olemassa lapsessa ennen kuin hän syntyi ja on koko ajan. Silloin minusta on vain luonnollista pyrkiä ravitsemaan tätä ulottuvuutta.
Kasvattajina vanhemmat eivät Vikström-Jokelan mukaan ole yhtään parempia siksi, että he ovat kristittyjä.
– Kristittynä pääsen kuitenkin helpommalla, koska kaikki ei ole minusta kiinni. On suuri etuoikeus saada olla osa jotain paljon suurempaa ja saada lahjaksi turvallisuuden tunnetta välittääkseni sen lapsilleni.
Vikström-Jokela uskoo, että jokaisella ihmisellä on oma tapansa suhtautua hengellisyyteen. Jos vanhempi haluaa, että lapsi oppii luottamaan kantavaan ja auttavaan Jumalaan, hän voi yrittää vaikuttaa siihen.
Loppujen lopuksi lapsen maailmankuva ja oma suhde Jumalaan ei kuitenkaan ole vanhemman hallinnassa.
– Se on helpotus. Ihan luottavaisesti voin ajatella, että Jumalalla on suora yhteys jokaiseen. Minä vain viereltä annan, mitä minulla on. Se riittää.
Tuula Hietamäki
