Valaistunut mestari 04.10.2010

Itämainen henkisyys on länsimaisen kristillisyyden vahvimpia haastajia nykyajassa. Tilanne ei kuitenkaan ole kirkolle uusi, sillä jo syntyessään kristinuskon täytyi luovia moniuskontoisessa ympäristössä.

Viime viikolla pidetyssä Helsingin hiippakunnan synodaalikokouksessa uushenkisyyteen vastaaminen nousi yhdeksi keskeiseksi keskusteluteemaksi, kun dosentti ja pastori Jyri Komulainen esitelmöi aiheesta Vaihtoehtoiset Jeesus-tulkinnat ja niiden kohtaaminen kirkon uskosta käsin. Komulainen esitteli erilaisia uushenkisyydessä ilmenneitä Jeesus-tulkintoja ja pohti, mitkä elementit niistä olisivat kirkon kannalta käyttökelpoisia.

– Koska kristilliseen uskoon kuuluu uskonilmaisujen periaatteellinen moneus ja sanan tuleminen lihaksi erilaisissa konteksteissa, kirkko voi ilmaista evankeliumin vaihtoehtoisin puhetavoin, Komulainen perusteli.

Hän haastoi papistoa ilmaisemaan kristinuskon sisältöä niin, että monivivahteisesta uususkonnollisuudesta vaikutteita napsineet seurakuntalaiset ymmärtävät kuulemansa. Tämä on välttämätöntä siksi, että nykyajan ihmiselle sellaiset vanhat ilmaisut kuin Vapahtaja, sovitus tai lunastus eivät välttämättä sano mitään.

 

Voisiko Jeesusta sitten nimittää itämaistyylisesti valaistuneeksi mestariksi? Komulainen ei epäröi vastata myöntävästi, mutta samalla teologilta vaaditaan tarkkuutta, jotta kristillinen identiteetti ei hämärry.

– Jeesuksen kutsuminen valaistuneeksi mestariksi tuo uusia esiin vivahteita Raamatusta. Samalla se kuitenkin muuttaa valaistuneen mestarin käsitteen kuvatessaan Jeesusta, joka ei vain toimi oppaana korkeampaan todellisuuteen vaan on itse portti ja tie siihen (Joh. 10:7; 14:6).

– Jeesus on todellinen ”valaistunut mestari”, joka itse on valo mutta joka on astunut alas pimeyteen meidän pelastuksemme tähden, Komulainen havainnollisti.

Tulevaisuudessa tällainen puhe voi oikeastikin lisääntyä. Jo 1970-luvulla Suomeen virtasivat katolilaisuuden kautta hiljaisuuden retriitit, joiden tausta on osittain hindulaisuudessa. Pääkaupunkiseudun papistosta yhä useampi harrastaa nykyään joogaakin.

– Onkin aiheellista kysyä, voisiko kirkossa kehittää omaa kristillistä joogaa, Komulainen testasi.

 

Palautekeskustelussa Korson kirkkoherra Kari-Pekka Kinnunen epäili Jyri Komulaisen esityksen ajankohtaisuutta siltä osin, että ainakaan Korson katukuvassa Krishna-kulkueita ei juuri näy. Sitä vastoin syrjäytyneitä Kinnunen sanoo kohtaavansa päivittäin.

– Minun silmissäni Jeesus ei ole uskonnollinen guru vaan radikaali uudistaja, jolla on biafralaisen lapsen kasvot, 60-lukulainen Kinnunen sanoi. – Jossain määrin vieroksun puhetta Kristuksesta valaistuneena mestarina, kun minun Jeesukseni kutsuu minut keskelle Korson arkea!

Tätä Jyri Komulainenkaan ei vastustanut.

– Ei keneltäkään papilta vaadita mitään temppuja. Pikemminkin voi nähdä niin, että papistossa itsessään on hajontaa, ja jokaisella on oma luonteva tapansa lähestyä evankeliumia.

Keskusteluissa todettiin, että sananjulistuksesta on karsittava pois ennen kaikkea ylimielisyys.

– Kristittyjen on osattava havainnoida Hengen hiljaisia signaaleja sielläkin, missä niitä ei odoteta kuulevan, muotoili Komulainen.

 

Teologisen työskentelyn lisäksi synodaalikokous on papeille tärkeä foorumi omien kokemusten jakamiselle. Vaikka seurakunnissa pidetään säännöllisesti työntekijäkokouksia, papin työ on usein yksinäistä puurtamista. Esimerkiksi saarnoista ei usein saa palautetta kuin kanttorilta tai harvakseltaan seurakuntalaisilta. Pappi on myös aina roolinsa vanki, ja vain ani harvassa on tilaisuus heittäytyä olemaan omana itsenä ja puhumaan suunsa puhtaaksi.

– Papin voi esimerkiksi olla vaikea kirjoittaa tavallisia mielipidekirjoituksia siksi, että lukijat luulevat kirjoittajan henkilökohtaista mielipidettä kirkon viralliseksi ääneksi, kuvailee Oulunkylän seurakunnan pastori Kaisa Heininen. 

– Periaatteessa pappi voi kyllä sanoa ääneen, mitä ajattelee, mutta se vaatii paljon valmistelua, jotta ajatuksen saa kiteytettyä niin, että sen takana voi seistä tiukassakin paikassa, muotoili pastori Matti Mäkeläinen Käpylän seurakunnasta. – Keskeneräisiä ajatuksia pappi ei saa sanoa, koska papin puheet otetaan aina niin vakavasti.

– Lisäksi kirkossa on edelleen tietty pelon ilmapiiri.

Juhani Huttunen

Mikä kokous?

– Synodaalikokous on piispan vähintään kuuden vuoden välein koolle kutsuma pappien kokoontuminen. Kukin hiippakunta järjestää kaksipäiväisen kokouksen samaan aikaan. Tällä kerralla poikkeuksen teki Kuopio, joka piti kokouksensa hiippakuntansa 70-vuotisjuhlan kunniaksi viime vuonna.

– Sanan synodaali taustalla on kokoontumista ja matkatoveria tarkoittava kreikan kielen ilmaisu synodos (syn = yhteen, yhteinen; hodos = tie)

– Synodaalikokousten yhteydessä on tapana julkaista niin sanottu synodaalikirja. Tämänvuotinen kirja on paljon kehuttu Maarit Hytösen toimittama Minä uskon? Jumala-usko 2010-luvulla.

– Suomessa hiippakunnallisia pappeinkokouksia on järjestetty vuodesta 1335 lähtien.