Messuissa on eroa

Valitettavasti kaikkialla ei ole näin hyvin. Liian usein messut ovat varsin aneemisia. Pappi hoitelee homman yksiksensä, pöpisee vanhoja fraaseja, eikä vuorovaikutusta seurakunnan kanssa tapahdu ensinkään. Messua muka elävöittämään tuotu kirkkokuoro herättää enemmän hilpeyttä kuin hartautta ja sen antama elämys on verrattavissa huonosti rasvattujen saranoiden äänen kuuntelemiseen.

 

Erään selvityksen mukaan kirkon jäsenistä vain runsas kuusi prosenttia ei hyväksy naisia papeiksi. Kuitenkin jumalanpalveluksiin osallistuvista peräti kolmannes suhtautuu naispappeihin kriittisesti. Tämmöisten numeroiden takaa saattaa löytyä yksi selitys messujen aneemisuuteen. Niissä palvellaan pientä vähemmistöä. Jumalanpalveluksissa käytetään kieltä ja ajatuksia, jotka tämä vähemmistö hyväksyy. Suuri enemmistö taas ei tunne olevansa kotonaan tällaisessa henkisessä maastossa.

Papitkin joutuvat puhumaan vastoin parempaa tietoaan ja itselleen vieraalla tavalla. He jättävät teologisen tietämyksensä ja sivistyksensä visusti kirkkosalin ulkopuolelle, jotta eivät suututtaisi messuun kokoontunutta kansaa. Moni vielä sakastissa joviaalisti järkeviä jutteleva pappi puhuu kirkkosalin puolella oudolla saarnanuotilla lapsenomaisia totunnaisia fraaseja.

 

Valitettavan usein samanlainen puhetapa välittyy muuhunkin seurakuntaelämään. Tunnelma ja jutunaiheet ovat sellaisia, etteivät ne tavallista tämän päivän ihmistä juurikaan jaksa innostaa tai kiinnostaa.

Onneksi, kuten alussa sanottua, kaikkialla tilanne ei ole yhtä huono. On myös messuja ja seurakuntia, joissa voi tuntea tulevansa kohdelluksi täyspäisenä aikuisena, joissa on lupa uskoa mitä uskoo ja epäillä mitä epäilee, joissa sielu saa levätä ja kerätä voimia hiljentymisestä, rauhasta, kauneudesta ja pyhyydestä.

Seppo Simola

Päätoimittaja