Tehdyt toimenpiteet
Kun päättyy Pitkäsilta
Kallio ja Torsti Lehtinen ovat rauhoittuneet ainakin vähän villien vuosien saatossa.
Faija, intohimoinen ja rauhaton sielu, riehui viina- ja morfiiniharhoissa puukkoineen. Mutsi sai monesti käydä ompeluttamassa veitsen viiltoja ja paeta pojan kanssa nukkumaan kellariin.
Kun mutsin ote alkoi herpaantua isäpuolenkin jo vetäessä viimeisiään, poika ei enää jaksanut korjata juopporemmien jälkiä. Lattialla ajelehti sekalaista törkyä. Pirtu, ihmisen eritteet ja laskiämpäri lemusivat kilpaa.
Torsti Lehtinen, 69, kuvaa levotonta lapsuuttaan esikoisteoksessaan Kun päättyy pitkäsilta (1982). Kallion kulttikirjasta otettiin syyskuussa neljäs painos, ja Lehtinen kävi laajalla lanseerauskiertueella alueen ravintoloissa.
Sörkan slummissa siinnyt ja Kallion kaduilla kasvanut kirjailija todisti aikuisten ryyppäämistä ja rellestämistä, eivätkä romantiikasta riisutun hetekan ähellyksen äänetkään jääneet kuulematta.
Äiti oli raskaiden töiden ja huolten kuluttama työläisnainen, joka yritti sitkeästi saada poikansa kasvatetuksi. Hän trokasi viinaa ja joutui välillä vankilaan.
– Lastenkodissa minut jouduttiin sitomaan nahkahihnoilla sänkyyn, kun yritin koko ajan karata. Kotinsa menettäneen kokemus oli hellittämätön kaipaus.
– Minulle tuli suunnaton ikävä elämään, jossa ei olisi enää minkäänlaisia kahleita. Vapaudenkaipuuni sai sittemmin melkoiset mittasuhteet. En kyennyt sitoutumaan yhteenkään ihmiseen, paikkaan tai työhön, Torsti Lehtinen kertoo.
Hän näkee, että jokainen ihminen on ikävän tai kaipauksen ruumiillistuma. Toisten sielu halajaa takaisin kadotettuun paratiisiin, menetettyyn rakkauteen tai lapsuudenkodin alkuonneen. Toiset kaipaavat luvattuun maahan.
– Minun kaipuuni kohdistuu johonkin tulevaan, sillä mitään menneisyyden paratiisia tai onnea ei koskaan ollutkaan, vaikka en kyllä värikästä taustaani vaihtaisi pois.
Kallion kulman kundeista ja friiduista tuli monesti mitä pahimpia hamppareita, mutta Torsti Lehtisestä kehkeytyi keski-iässä filosofian maisteri, Suomen johtava Kierkegaardin tuntija, kääntäjä ja loistava luennoitsija. Romaanien lisäksi hän on kirjoittanut runo-, aforismi- ja esseekokoelmia, näytelmiä ja filosofisia teoksia.
Lehtinen on juuri viimeistellyt esseen Tolstoin Sisyfoksen kivi ja tekeillä on raamattulähtöinen kirjoituskokoelma, työnimellä Syntiset saarnat.
Katupojan urakierto olisi voinut edetä kehnomminkin. Nuori sataman konteissa asunut viinatrokari istuu Kun päättyy pitkäsilta -kirjan lopussa vankilassa.
Vapauduttuaan nuorukainen ajelehti Euroopassa porukoissa, joita yhdistivät päihteet ja vapaa seksi. Vaellusvuosien jälkeen mies palasi Suomeen. Filosofian opinnot ja tietokonealan koulutus eivät peittäneet alleen sitä tosiasiaa, että elämä tuntui tarkoituksettomalta. Vakaumuksellista ateistia ahdisti.
Kolmikymppinen Lehtinen suhtautui katuevankelistoihin hurahtaneina hihhuleina, mutta sai hengellisen kokemuksen. ”Tyttö laski kätensä pääni päälle, pyysi sielulleni Jumalan rauhaa. – – Mieleeni tulvi ilo ja rauha, jonka kaltaista en ollut koskaan kokenut. Siitä alkoi pitkä tie, pitkä vaan ei kaita.”
Viisi lasta tuottaneen viimeisen avioliiton myötä sisäinen kuohunta alkoi tasaantua. Körttiläisviritteinen ortodoksi ei kuitenkaan koe, että hänestä olisi tullut kunnon kristitty.
Vaikka itseään ankarasti ruoskiikin, Torsti Lehtinen puhuu aina lempeästi laitapuolen kulkijoista ja elämässään epäonnistuneista. Hän soisi, että ihmiset nähtäisiin parhain päin, Jumalan kuvina.
– Moni meistä on kuin kaatopaikalta löytynyt ikoni. Kun sitä oikein hellästi puhdistetaan, käsitellään ja entisöidään, niin joitain alkuperäisen ikonin kaltaisia piirteitä Jumalan kuvasta voi tulla esiin.
– Minulla on ollut se onni, että olen saanut tielleni ihmisiä, jotka ovat riittävän hellästi restauroineet minua. Esiin on tullut piirteitä, jotka lapsuuden ja nuoruuden villeissä kuvioissa uhkasivat vaipua unholaan.
Janne Villa
