Kirkko&kaupunki 9. joulukuuta 2009 Numero 46 15 kaus. Kuvitelmista ja toiveista huolimatta Maa on ainut tunte- mamme planeetta, jolla on elä- mää. Uhkaavan tulevaisuuden ai- heuttaa maapallon ilmakehän lämpeneminen. Elokuva nostaa esiin asioita, joita lämpenemises- tä seuraa. Se ei kuitenkaan kerro kovin paljoa, miksi näin tapahtuu – ihan kuin kyseessä olisi kohtalo eivätkä ihmisen teot ja tietoiset ratkaisut. Mutta se käy selväksi, että tällaisen kauneuden tuhoutu- minen olisi suuri vahinko. Huomio kiinnittyy muuta- maan päätarinaan: jäätikkö sulaa jääkarhun alta, norsujen matka Okavango-joen suistoon pitenee koko ajan aavikoitumisen ja niuk- kojen sateiden takia, ja ryhävalaan ravinto alkaa loppua. Näiden tarinoiden ympärille kutoutuu monta hellyttävää näkyä ja lukuisia draamoja. Luonnossa kuoleman uhka on alituiseen hy- vin lähellä. Sudet seuraavat kari- buja, hai hylkeitä ja ilves hiipii lu- men keskellä. Syö tai tule syödyk- si. Ei siis mitään pehmokamaa pie- nille katsojille. Kuvat ovat häikäisevän upeita. Takaa-ajon ja väijytyksen jännitys- tä kehitellään, mutta kun tulee vii- meisen armoniskun aika, elokuva armahtaa lapsia. Verinen kuolema ja sen raakuus kätkeytyvät. Tunteet elokuva kyllä saa liik- keelle. Varsinkin niissä lapsikatso- jissa, jotka ehtivät tajuta, mitä tal- vi tulee merkitsemään jääkarhulle, joka ei haurastuvien jäiden takia pääsekään keräämään vararavin- toa nahkansa alle ennen kuin talvi- lepo alkaa. Tai miten käy sille on- nettomalle, joka ei enää pääse jää- tä pitkin rantaan vaan suuntaa uu- puneena aavalle merelle. Jääkarhun pennut ovat tietysti hellyttäviä kompastellessaan en- simmäistä kertaa kevään lumisilla rinteillä. James Earl Jonesin ker- tojan ääni tosin inhimillistää näitä taaperoita todetessaan, miten ne eivät ihmislasten tavoin tottele äi- tiään. Vanhemmat saavat varautua elokuvan jälkeisiin keskusteluihin lastensa kanssa. Jotainhan on ihan pakko tehdä, tai ne karhunpennut jäävät täysin orvoiksi. Planeettamme Maa. Ohjaus Alastair Fothergill ja Mark Linfield. Ensi-ilta 11.12. Sakastissa nauretaan Junassa nokkela vierustoveri heitti rovasti K. R. Karekselle: – Onko rovasti kuullut, että piru kuoli viime yönä? Rovasti kaivoi taskustaan kolikon ja ojensi sen miehelle: – Tässä vähän alkuvaikeuksiin. Olen aina säälinyt orpoja. Kohti joulua. Mieli avartuu ja askel kevenee, jos juhlaan valmistautuu huolella ja muistaa: Jumala on kanssamme. K un kutsuu ystävän ky- lään, siivotaan vähän, vaikkei hyvän ystävän edessä tarvitsekaan välittää tuo- lin selkänojilla lepäävistä löy- histä kasoista ja silittämistä odottavasta pyykistä. Ystävä tie- tää, mitä elämä on. Jumalan odottaminen on vä- hän samansuuntaista. Tekisi mieli olla ehyempi ja innok- kaampi. Uskoa itsekin, että Ju- mala on etusijalla. Tavallinen väsynyt toive muutoksesta tun- tuu riittämättömältä. Pieni odotus on kuitenkin paljon ja kaipaus vielä enem- män. Kun odottaa jumalallista valoa elämäänsä, suuntaa mie- lensä jo uudelleen. Kun myön- tää kaipaavansa uskoa, toivoa ja rakkautta, on jo pitkällä, sil- lä kaipaava uskaltaa myöntää, että häneltä puuttuu jotain tär- keää. Jumalaa odottavan ei tarvitse siivota komeroita, mutta yritys totuuteen on paikallaan. Mielen siivousta sekin. Mitä sinulle juuri nyt kuuluu? Mikä on se elämä, johon toivot muutosta? Minkä olemassaoloa et uskalla tunnustaa? Jouluvalot 3 Jo pienet lapset ymmärtävät, että ympäristöongel- mat ovat valtavia, ja ne koskevat ennen muuta hei- dän omaa tulevaisuuttaan. Se pelottaa ja huolestut- taa. – Ympäristöasiat ovat aikuisillekin järkälemäi- siä, saati sitten lapsille. Ne pitää pilkkoa pienem- miksi, helpommin hahmotettaviksi ja hallittaviksi paloiksi, toteaa ympäristökasvattaja, vuorovaiku- tussuunnittelija Sanna Koskinen Helsingin nuo- risoasiainkeskuksesta. Kokemuksen mukaan ahdistuksesta pääsee par- haiten ryhtymällä toimeen. Mitä me voimme itse tehdä ympäristön hyväksi? Miten toimimme lii- kenteessä järkevämmin, säästämme energiaa ja va- litsemme ympäristöystävällisempiä ruokia? – Toiminta antaa voimia, ja yhdessä saadaan paljon aikaan. Innostus kasvaa joukossa, ja yhtei- nen tavoite kantaa silloinkin, kun omat mahdolli- suudet ja voimat loppuvat. Toiminnan ei tarvitse olla suurieleistä. Se voi olla vaikka turhaan palavien valojen sammuttamista tai kierrätyksen järjestä- mistä kuntoon, Koskinen sanoo. On tärkeää myös konkretisoida, millaisia hyviä tuloksia saadaan aikaan. Lasten täytyy nähdä itse, kuinka paljon energiaa säästetään, ja kaatopaikka- jäte vähenee. Ympäristökasvatus on kouluissa jo hyvällä mallilla, mutta haasteita tulee kodin ja koulun vä- lillä. – Jos koulussa vaikka sanotaan, että ilmastovas- tuun nimissä pitäisi välttää yksityisautoilua, ja vanhemmat silti ajavat paljon, lapsi voi ahdistua ja syyllistyä. Siksi näitä asioita pitäisi käsitellä lapsen koko yhteisön tasolla esimerkiksi vanhempainil- loissa, Koskinen huomauttaa. Vanhempien pitäisi kiinnittää huomiota myös siihen, millaisen viestinnän keskellä lapsi elää. Te- levisiosta vyöryvät dramaattiset katastrofi t ja tulvat voivat lamaannuttaa. – Lapsilla on oikeus olla surullisia, vihaisia ja huolissaan ympäristöasioista. Silloin on tärkeää, että aikuiset kuuntelevat. Hyvä tapa kohdata nämä tunteet on käsitellä ympäristöuutisia yhdessä. Van- hemmat voivat myös rajoittaa lasten uutistulvaa. Television ei tarvitsisi olla auki kaiken aikaa, Koski- nen neuvoo. Salla Korpela Huoli ympäristöstä pelottaa lasta Tahtoo syödä. Jäälautta on jääkarhulle välttämätön. Sitä pitkin se pääsee pyydystämään ruokaansa. oka viipyy? Luonnossa kuoleman uhka on alituiseen hyvin lähellä.” ”