Kirkko&kaupunki 9. joulukuuta 2009 Numero 46 7 I loisen vaaleansinisen puseron aamulla päälleen pu- kenut Aulikki Krujkoff ei näytä kovia kokeneelta ihmiseltä. Hän rakastaa värejä eikä piittaa pätkää- kään ajatuksesta, etteivät pastellisävyt sopisi seitse- mänkymppiselle. Aulikki Krujkoffi n elämään on mahtunut niin ta- loudellisia vastoinkäymisiä kuin läheisten sairauk- siakin. Oma isä kaatui sodassa, kun tyttö oli kaksivuotias. Onneksi perheeseen tuli uusi mukava isähahmo muutaman vuoden päästä. Elämän vastoinkäymiset ovat nostattaneet monet kerrat kysymyksen: miksi ja miksi juuri minulle. Moni niin sanottu perusluterilainen on usein kovin arka kertomaan omasta uskonelämästään. Niin Aulikki Krujkoff- kin. – Mitä sitä minusta, enhän ole ollenkaan semmoinen va- kaa uskova. Olen varmaan aika kapinallinen tässäkin asiassa, hän kuvaa itseään. Kapinallisuus on ollut oman tien kulkemista ja uskallusta tehdä rohkeutta vaativia ratkaisuja. Osa päätöksistä on osoittautunut hyviksi, mutta muutama on tuottanut pahan pettymyksen. – Elämä ei ole tasaista. Monet kerrat olen motkottanut Ju- malalle, että miksi tämänkin sallit tai teit. Sitten pyydän an- teeksi, että olen ajatellut tuhmia. Ikävin asia oli oman lastenvaateyrityksen kaatuminen 1990-luvun alussa ja velkasaneeraukseen joutuminen. Yri- tyksen perustamisella oli hyvät perusteet, mutta huono ajoi- tus. Aulikki Krujkoff oli tehnyt töitä eri päiväkodeissa pit- kään. Kun ensimmäinen lapsenlapsi oli tulossa, hän tajusi, että oli aika vaihtaa alaa. Silloin oli vuosi 1989. Suomi eli vie- lä nousukauden huumaa. Sitten koko maa syöksyi lamaan, ja uusien lastenvaatteiden menekki romahti. Velkasaneeraus on nyt takana päin, mutta kokemus oli kova. Asiasta keskusteltiin Jumalan kanssa kovaan ääneen. Onneksi uusi työpaikka löytyi nopeasti. – Minun uskoni on Jumalalle puhumista. En ole niinkään ahkera kirkossa kävijä, mutta ilman Jumalaa en voisi elää. Jumalasuhteella on pitkät juuret. Kuusivuotiaana Aulikki Krujkoff talutti joka sunnuntai sokean mummonsa Forssan kirkkoon. Tämä vaihe kesti kuusi vuotta. Aulikki ehti tutkia kaikki kirkon seinällä olleet kuvat harvinaisen tarkkaan. Saarnat olivat täynnä tulta ja tulikiveä, mutta rajut puheet eivät uponneet kovin syvälle lapsen mieleen. Mummon kanssa tehdyistä kirkkoretkistä Aulikki Kruj- koff arvelee oman uskonsa alkaneen kasvaa. Oma äiti ei käy- nyt koskaan kirkossa, mutta iltarukous kyllä luettiin ja jou- luna laulettiin virsi Enkeli taivaan. Aviomies on ortodoksi, ja kirkossa käydään silloin tällöin kummankin seurakunnassa. Kotona uskon asioista ei juuri puhuta. Joskus mies laskee leikkiä, että vaimo on vääräus- koinen – sana ortodoksi kun merkitsee oikeauskoista. – Meidät vihittiinkin kolmeen kertaan. Ensin luterilaises- sa kirkossa, sitten Pyhän Kolminaisuuden kirkossa kahdesti – suomeksi ja kirkkoslaaviksi. Omille lapsilleen Aulikki Krujkoff on opettanut iltaru- kouksen. Hän ei kuitenkaan tiedä, jatkavatko nämä perin- nettä omille lapsilleen. Lohdullista on, että kaikki lapsen- lapset on kastettu, ja rippikouluiän saavuttaneet ovat sen myös käyneet. Krujkoffi n uskonnolliseen harrastuneisuuteen on vaikut- tanut myös mukava anoppi, joka kuoli muutama vuosi sit- ten. Kun nuorimmaiselta kysyttiin rippikoulun käymisestä, tämä totesi, että pitäähän se käydä. Jos vaikka baabuska sat- tuu siitä kysymään. Kiistelen Jumalan kanssa Aulikki Krujkof , 70, puhuu Jumalalle joka päivä. Eivätkä ne keskustelut ole läheskään aina sopuisia. Teksti Sirkku Nyström Kuva Sirpa Päivinen Mitä sinä minusta? Aulikki Krujkof ei pidä itseään vakaana uskovana vaan kapinallisena. Mutta ilman Jumalaa hän ei jaksaisi. Kriisit kuuluvat uskon kehitykseen Ihmisen ikääntyessä ja kypsyessä suhde omaan uskon- nollisen todellisuuteen tulee yhä luontevammaksi. Iän myötä on helpompi hyväksyä ja ymmärtää, että oma us- konnollinen todellisuus on yhtä lailla tulkintaa kuin muidenkin käsitykset. Se, että omakin käsitys on tulkintaa, ei merkitse pohjan pettämistä. Oivallus antaa päinvastoin eväät toi- senlaisten näkemysten ymmärtämiseen ja niiden edus- tajien kanssa keskustelemiseen. Uskonnollinen kehitys ei ole tasaista muutosta, vaan siihen sisältyy tasaisia vaiheita, joiden loppupuolella entiset ajatusmallit eivät enää tunnu riittävän. Siirtymi- nen eteenpäin on kehityskriisin kaltainen prosessi, jossa ensin on hyväksyttävä, ettei vanhasta ole enää selittä- mään nykytilaa. Ennen uutta vaihetta on pimeä neuvot- tomuuden kausi, jolloin näköala on kovin suppea tai si- tä ei ole lainkaan. Hankalin siirtymä ajoittuu useimmiten 20–40 ikä- vuoden välille. Siinä itsenäistytään nuoruuden ja var- haisaikuisuuden turvallisesta, mutta varsin sitovasta yhteisöstä. Muutoksessa omasta uskosta tulee entistä lujempi ja ihmisestä itsenäisempi. Joskus siirtymävaihe voi kestää vuosia ja olla varsin tuskainen. Näin erityisesti, jos entinen yhteisö pyrkii vaikeuttamaan irrottautumista. Jos taas lähipiirissä on ihmisiä, jotka osaavat ohjata eteenpäin, vaiheen ei tar- vitse olla kovin pitkä. Lähde: Lauri Oikarinen: Ihmisen uskon kehitys Uskon vuosikymmenet Ihmisen ajatukset Jumalasta muuttuvat elämän varrella moneen kertaan.