Kirkko&kaupunki 10. helmikuuta 2010 Numero 5 13 Vanhurskauttamisopin hyvänä tarkoituksena oli varjella reformaation superoivallusta, että ihminen itse ei voi miten- kään vaikuttaa omaan pelastukseensa. Sen vuoksi armahta- misen täytyy tapahtua kokonaan ihmisen ulkopuolella. Tätä oppia sanotaan forenssiseksi (lat. forensis, tori, foorumi) van- hurskauttamisopiksi, koska siinä Jumala ikään kuin taivaan torilla, ihmisen ulkopuolella julistaa synnit anteeksi. Tämä johtaa helposti siihen, että armo ei vaikuta muutosta ihmi- sen käyttäytymisessä, koska muutoin pelastukseen sekoit- tuisivat ihmisen omat ansiot. Mutta kun rikoksentekijä ihan noin vain armahdetaan, uhri ei saa hyvitystä. Kyseisenlainen armo-oppi toimii sa- massa järjestyksessä kuin vankimielisairaalan vastaavan yli- lääkärin Hannu Lauerman kertoma ruotsalainen versio laupiaasta samarialaisesta: Kun laupias samarialainen näkee pahoin pieksetyn miehen, hän kiirehtii etsimään rikollista, koska tätä pitää auttaa. Jokin on pielessä, jos armo tuntuu epäreilulta. On mie- tittävä uudelleen, mitä synti ja armo tarkoittavat. Hyvä teologia on sellaista, jossa ei haaveksita vain jostain tuonpuoleisesta vaan puhutaan tästä todellisuudesta. Juma- la-puheen pitää koskettaa elämää juuri nyt. Muutenhan ju- listus on vain sanahelinää ja elämänkielteisiä lupauksia tyy- liin ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”. Ensin on tehtävä selväksi, että synti ja armo ovat uskon- non käsitteitä. Ne eivät ole ”maallista kielenkäyttöä” vaan ne kuvaavat ihmisen suhdetta Jumalaan. Synti viittaa siihen, että tässä suhteessa on perustavanlainen vinoutuma, tai suhde on jopa poikki. Armo on tila, jossa ihmisen ja Jumalan välinen kuilu on voitettu. Se on tila, jossa ihminen kokee olemassaolonsa merkitykselliseksi ja mielekkääksi. Ydinongelma on asioiden vääränlaisessa hengellistämises- sä. Voi tuntua järkevältä sanoa, että väkivaltainen käyttäyty- minen on synnin ulkonainen tuntomerkki. Kirkossa on tapa- na ajatella, että kaikki ikävät teot ovat (peri)synnin ulkonaisia tuntomerkkejä. On oikein sanoa, että perheväkivalta on peri- synnin hedelmä. Armo on kuitenkin huono lääke, jos se on si- tä, että paha teko pyyhitään jumalallisella pyyhekumilla pois. Vanhan jo antiikin kristillisyydessä muotoillun syntikäsi- tyksen mukaan syntiä ovat ennen muuta epäluottamus, kyl- tymätön himo ja itsensä ylentäminen jumalaksi. Synti ei merkitse vain ”pahoja tekoja”. Se lyö leimansa koko ihmisen olemassaolon tapaan. Se on läsnä jopa kaikkein puhtaim- missa ja kauneimmissa teoissa. Isä, joka ei ikinä lyö lapsiaan tai vaimoaan, on ihan yhtä syntinen kuin se, jolle kova koura on ainoa tapa ilmaista tunteita. Kristillisen käsityksen mu- kaan ihmisen osa vain on, että hän on erossa Jumalasta. Siksi hyvä perheenisä tarvitsee armoa yhtä paljon kuin perhettään terrorisoiva julmuri. Väkivallan pitäminen syntinä saattaa siis hämärtää sen, mitä armo on ja mihin sitä tarvitaan. Kristillinen armo on lääke sairauteen, jota ”teologisessa tautiluokituksessa” kutsutaan synniksi. Olennaista on kuitenkin erottaa, minkä- laisesta sairaudesta puhutaan. Synti on elämän tarkoitusta ja mieltä koskeva ”sairaus”. Elämän mieli on perimmältään uskonnollinen asia. Pohjimmiltaan syntikin koskee tätä pe- rimmäisyyttä. Kun syntiä sanotaan sairaudeksi, kyse ei ole psykiatrises- ta tai lääketieteellisestä tautiluokituksesta. Syntiä ei pidä se- koittaa sairauteen, joka on laatuaan lääketieteeseen tai psy- kiatriaan kuuluvaa. Ei varmaan ole yhtä tekijää, joka selittäisi, miksi ihminen on väkivaltainen. Osittain se johtuu varmaankin paitsi gee- neistä, myös häiriintyneestä tunne-elämästä. Väkivaltainen käyttäytyminen juontaa usein juurensa jostain, jota terapia ja psykiatria voivat parantaa. Olennaista on, että sitä, mitä voidaan parantaa vaikka lääkkeillä tai terapialla, ei pidä hoi- taa turvautumalla armoon. Armo pitää ymmärtää lääkkeeksi ihmisen perimmäi- seen elämän mieltä koskevaan ongelmaan. Itse asiassa ar- mon hokeminen väärässä paikassa vain pahentaa tilannet- ta, jossa paras lääke olisi etsiytyä ammattiauttajan hoi- toon. Oikeassa armon teologiassa uhrin hätä tulee kuulluksi ensimmäiseksi. Tällöin armo ei tarkoita vain viileää virhei- den poispyyhkimistä vaan sitä, että rikkinäisessä maail- massa murtautuu jotakin, joka antaa elämälle merkityksen. Tällainen armo voi olla muodoltaan sama kuin oikeuden- mukaisuus. Armon hokeminen väärässä paikassa vain pahentaa tilannetta, jossa paras lääke olisi etsiytyä ammattiauttajan hoitoon.” ” linen armonjulistus on kääntynyt päälaelleen, kun se huolehtii ensin rikollisesta ja vasta sitten uhrista.