Kirkko&kaupunki 10. helmikuuta 2010 Numero 5 7 S ara Paavolainen löysi Vantaan Pyhän Laurin kirkon asuessaan Paloheinässä. Pyhäköstä tuli hänelle tärkeä, vaikka hän oli eronnut kirkosta varhaiskypsänä 13-vuotiaana omasta tahdos- taan. –Jos päivällä ei ollut näytelmäharjoituksia ja lapset olivat hoidossa, ajoin tänne Ladallani vaikka hetkeksikin rauhoittumaan. Minulla oli ihan fyysinen tarve ehtiä tänne kiireenkin keskeltä, Paavolainen muistelee istuessaan tyhjässä, keskiaikaisessa kirkossa – jälleen keskel- lä kirkasta päivää. – Tämä kirkko on niin vanha. Täällä käyneiden ihmisten pyhyyden kaipuu tuntuu tällaisen eläytyvän ihmisen iholla. Tulee tunne, että on sitä eletty ennenkin, ja omat murheet pienenevät. Täältä löytyi voimaa uusiin alkuihin, Paavolai- nen sanoo ja katselee hellästi tuttua alttaritaulua. Ajan mittaan hän halusi tulla voimakirkkoonsa myös ilon hetkinä. Silti hän ei ole vieläkään käynyt Pyhän Laurin kir- kossa jumalanpalveluksessa. Paavolaisen konfirmaatiosta on kulunut nelisen vuotta. Eräänä päivänä avioeronsa jälkeen hän vain tajusi haluavansa liittyä kirkkoon. Oulunkylän seurakunnassa Paavolainen kävi yksityisesti rippikoulun, johon kuului paljon hengellisten tekstien luke- mista ja keskusteluja papin kanssa. Konfi rmaatiota hän luonnehtii teatterilaiselle sopivalla termillä ”neljä naista kappelissa”: hänen ja papin lisäksi paikalla olivat kanttori ja hyvä ystävä. Oli maanantaipäivä. – Miten paljon sainkaan välineitä elää! Sain nimen ja lu- van asioille, jotka olivat jo pitkään vaikuttaneet elämässäni. Paavolainen tarkoittaa esimerkiksi rukoilemista. Hän oli jo harjoittanut sitä, mutta ei osannut kutsua sitä rukoilemi- seksi. – Hengellisyydessäkin minua koskettaa eniten pyhyys. En samastu ollenkaan tukkanuottasilla olevien raamatuntulkit- sijoiden tunnetiloihin. Minua kiinnostavat Raamatun py- hyys ja runous. – Usko avautuu minulle arjessa. Alussa olivat tärkeitä oi- vallukset: Jumala on ihmisessä, Jumalaa ei tarvitse etsiä. Myöhemmin kokemukseeni tuli vahvasti se, että Jumala on myös Henki. Sain tietää, että en olekaan ihan ensimmäinen, joka on pohtinut tätä asiaa vuosisatojen mittaan, Paavolai- nen naurahtaa. Sara Paavolainen työskentelee freelancerina. Juuri nyt hän on onnellinen kehutusta mummoroolistaan Kaupungin- teatterin uudessa näytelmässä Viimeinen valssi. Suurin osa esityksistä on loppuunmyytyjä aina syyskuulle asti. Hän on myös tehnyt pieniä keikkoja uusien kotimaisten elokuvien sivurooleissa, esimerkiksi Kivivuoren Annana Täällä Pohjan- tähden alla -elokuvassa. Kirkko soikoon -festivaalilla 7.3. nähtävä teos Kärsimykses- tä kirkkauteen on Paavolaiselle uudenlainen työ. Hän lausuu Paul Claudelin runoelman Ristin tie, joka lomittuu urkutai- teilija Jan Lehtolan konserttiin. Marian kokemus on tekstis- sä vahvasti läsnä. Claudelin teksti meni ensilukemalta lausujan sydämeen. Runous on hänelle kirjallisuudenlajeista läheisin. – Yksityinen ja yleinen, Jumala ja ihminen, äiti ja poika, suru ja ilo risteytyvät tekstissä monin tavoin. Runous on se instrumentti, jolla soitetaan näitä asioita. Viimeisen valssin jälkeen töitä ei sitten olekaan tiedos- sa. Välillä vajaatyöllisyys on tuntunut Paavolaisesta hyvin raskaalta, muutenkin kuin taloudellisesti. Mutta nyt kun vammainen tytär on muuttanut omilleen, väljempi kalenteri mahdollistaa keskittymisen kunnallispolitiikkaan. Tehtävä sosiaalidemokraattien kaupunginvaltuutettuna ja sosiaali- lautakunnan jäsenenä on osoittautunut puolipäivätyöksi ko- kouspalkkioilla, kuten luottamustoimia on kuvattu. Paavolainen ei ole kuitenkaan vähääkään turhautunut. Vuoden työrupeaman jälkeen hän tuntee alkavansa oppia ”demokratiatyötä”. – Paljon pitäisi vielä oppia. Mutta kokemus karttuu. Mo- tiivini on ajaa heikommin pärjäävien ihmisten asioita. – Vaikka olen näyttelijä, niin politiikassa en vedä mitään roolia. Olen ihan luomupoliitikko. Mukaanmeno politiikkaan toi Sara Paavolaisen elä- mään tärkeän ystävyyden, joka muuttui rakkaudeksi. Uusien kunnallisvaaliehdokkaiden joukossa oli nimittäin muuan päihdetyöntekijä Jukka Järvinen. – Tämäkin on ihme. Kaiken kokemani jälkeen yritin so- peutua yksinäisyyteen loppuelämäkseni. Pidin melkein mahdottomana, että vielä löytyisi rinnalleni kunnon mies. Olinhan lähes työtön yksinhuoltaja ja omaishoitaja sekä melkein 50-vuotias, en siis kovin houkutteleva tapaus, Sara Paavolainen nauraa tarttuvaan tapaansa. Yksi odottamaton seuraus rakkaudesta on ollut se, että Paavolainen päätti ruveta täysraittiiksi, kuten Järvinenkin. – Sitä olen kyllä saanut selittää. Melkein yhtä paljon kuin päätöstäni liittyä luterilaiseen kirkkoon. Täysraittius on myös poliittinen päätös tässä päihdeongelmien maassa, huomauttaa Paavolainen. Ja lähtee ajelemaan kotiinpäin, ruokkimaan 11-vuotiaan kuopuksensa lemmikkikäärmettä. Paneelikeskustelu Viikin kirkolla torstaina 11.2. klo 18.30, kts. sivu 22. Kärsimyksestä kirkkauteen. Kirkko soikoon -konsertti Kallion kirkossa 7.3. klo 18. Pyhyys kosketti Joskus on yllättävän tärkeää, että kirkko on auki päivällä. Näyttelijä Sara Paavolainen huomasi sen yli 20 vuotta sitten, ruuhkavuosinaan. Teksti Eira Serkkola Kuva Sirpa Päivinen Ei mikä tahansa paikka. Vantaan Pyhän Laurin kirkko on ollut Sara Paavolaisen henkireikä vuosikaudet. Sieltä hän haki voimaa ja rauhaa, vaikkei kirkkoon kuulunutkaan.