– Kaikista suomalaisista noin kolmannes kiistää olevansa millään lailla uskonnollisia, sanoo Kimmo Ketola.
”Kun kirkko ei voi puhua itsestään enää koko kansan suulla kansankirkkona, sen täytyy luoda nahkansa uudelleen”, sanoo tutkija Kimmo Ketola
Jäsenkadosta huolimatta kirkoilla on edelleen mahdollisuus vaikuttaa asenteisiin, arvioi Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön tutkija Kimmo Ketola.
Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu tällä hetkellä 65,1 prosenttia suomalaisista. Vaikka kolmisen vuotta sitten puhjenneen koronapandemian alkuaikoina kirkosta eroaminen hidastui, tahti on sen jälkeenkin pysynyt tasaisena.
Vuoden 2021 alussa suomalaisista 67,6 prosenttia kuului kirkkoon. Vuotta myöhemmin kirkkoon kuuluvien osuus putosi 66,5 prosenttiin suomalaisista. Tuolloin Helsingissä mentiin jo alle 50:een prosenttiin, ja pian perässä seurasi Vantaa. Espoossakin on alueita, joissa enää alle puolet asukkaista kuuluu kirkkoon.
Kirkosta eroamisen lisäksi jäsenmäärää kuvaavaan käyrään vaikuttaa se, että kun vanhat sukupolvet kuolevat pois, uusia ikäluokkia ei enää kasteta, sillä yhä useammin kirkkoon kuuluvat vanhemmat päättävät jättää valinnan kasteesta lapselle itselleen. Pääkaupunkiseudulla kirkkoon kuuluvien vähäistä osuuttta selittää myös maahanmuuttajien suuri määrä.
Kaikista merkittävin syy jäsenprosentin tasaiseen laskuun on se, että niin sanottu kansankirkko ei enää kiinnosta ihmisiä. Kansankirkolla tarkoitetaan yleensä kirkkokuntaa, johon tietyssä valtiossa väestön enemmistö kuuluu. Suomessa evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi Suomen ortodoksista kirkkoa on pidetty toisena kansankirkkona.
Suomessa uskonnottomuus on asenne, jolla nimenomaan otetaan etäisyyttä kristinuskoon ja evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
Yksi olennainen syy kansankirkon suosion laskuun on, että nykyään ihmiset eivät usko Jumalaan eivätkä varsinkaan kristinuskon Jumalaan.
– Kaikista suomalaisista noin kolmannes kiistää olevansa millään lailla uskonnollisia, sanoo Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön tutkija, filosofian tohtori Kimmo Ketola.
– Suomessa uskonnottomuus on asenne, jolla nimenomaan otetaan etäisyyttä kristinuskoon ja evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
Ketola tutkii työkseen suomalaisten uskonnollisia asenteita. Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön eli entiseltä nimeltään Kirkon tutkimuskeskuksen tehtävänä on tuottaa kirkolle ajantasaista uskonnollisuutta koskevaa tietoa. Tämän tiedon perusteella seurakunnat muun muassa luopuvat kiinteistöistä, joita ei enää ole varaa pitää.
– 2030-luvulle tultaessa kirkon jäsenmäärä pudonnee alle 50 prosenttiin. Kun kirkko ei voi puhua itsestään enää koko kansan suulla kansankirkkona, sen täytyy luoda nahkansa uudelleen. Kirkon täytyy ratkaista oma asemansa ja suhteensa ympäröivään kulttuuriin, Ketola sanoo.
Kimmo Ketolan mukaan muun muassa yksilön valinnanvapauden lisääntyminen heijastuu kansankirkkojen suosion laskuun.
Vaurauden ja valinnanvapauden lisääntyminen heikensi perinteisen uskonnon suosiota
Kun eri maissa on toteutettu empiirisiä vertailevia kyselytutkimuksia, on hahmottunut se, että mitä suurempi aineellinen ja henkinen hyvinvointi, sitä vähemmän perinteinen hierarkkinen uskonnollisuus kiinnostaa.
– Toiseksi on huomattu, että siellä, missä hyvinvointi lisääntyy, aletaan korostaa yksilökeskeisyyttä ja yksilön voimaantumista. Tällöin yksilöt omaksuvat sellaisia arvoja kuin valinnanvapaus, autonomisuus, tasa-arvo, ja omat vaikutusmahdollisuudet, Kimmo Ketola sanoo.
– Vastaavasti maissa, joissa eliniänodote on matala ja elintaso heikko, vahvistetaan yhteisökeskeisiä ja turvallisuutta ylläpitäviä arvoja, kuten tottelevaisuus, auktoriteettien kunnioitus ja lojaalisuus, hän sanoo.
Juuri näiden jälkimmäisten arvojen kanssa korreloi usein perinteinen hierarkkinen uskonnollisuus. Sen suosio on lännessä laskenut sitä mukaa kuin yksilöiden vaikutusmahdollisuudet omassa elämässä ovat lisääntyneet.
Moni myös voi hämmentyä siitä, että tällä hetkellä kirkosta tulee hyvin monenlaista viestiä siitä, mikä on kirkon ydinsanoma.
Aiemmin monet tutkijat uskoivat, että vaurauden lisääntyminen ja perinteisten uskontojen suosion romahdus merkitsevät maallistumista. Se ei ole kuitenkaan koko kuva.
– Modernisaatiosta on seurannut ennen kaikkea katsomusten voimakas moninaistuminen. Tämä on ongelmallinen tilanne sellaisessa kulttuurissa, jossa on totuttu ajattelemaan, että meillä on yksi vallitseva uskonnollinen yhteisö, joka huolehtii koko kansan uskonnollisista tarpeista, Ketola sanoo.
Muuttuneessa maailmassa hengellisyyden markkinoilla on edelleen kysyntää, mutta kirkon sanoma on saanut valtavan määrän kilpailevia katsomuksia.
– Luulen, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei vielä ole löytänyt omaa paikkaansa moninaisuuden keskellä. Moni myös voi hämmentyä siitä, että tällä hetkellä kirkosta tulee hyvin monenlaista viestiä siitä, mikä on kirkon ydinsanoma, Ketola arvioi.
– Entinen DDR oli ennen sosialismia hyvin luterilainen maa. Sen sijaan ortodoksisessa Georgiassa ei näy mitään maallistumisen merkkejä, ja yhtenä syynä on, että tavallisen kansan uskonharjoittamiseen sisältyy paljon rituaalisia elementtejä, sanoo Kimmo Ketola.
Rituaalisuus tarjoaa immuniteettia maallistumista vastaan
Kun on havaittu, että hyvinvoinnin ja valinnanvapauden lisääntyminen ei automaattisesti johdakaan maallistumiseen, herää kysymys, miksi sitten jotkut maallistuvat.
Kimmo Ketola huomauttaa, että maallistumiskehitys näyttää joissain määrin seuraavan kirkkokuntien välisiä rajoja. Euroopan mahdollisesti maallistunein alue myötäilee entisen DDR:n rajoja. Sosialismin aikana kaikissa Neuvostoliiton vaikutuspiirissä olleissa maissa kirkot joutuivat ahtaalle. Kommunismin jälkeen jotkut kirkot nousivat kukoistukseen, mutta toiset eivät. Niinpä Venäjällä ortodoksisuus läpäisee koko yhteiskunnan, mutta entisessä Itä-Saksassa kirkot ovat tyhjiä.
Ketolalla on tähän uskottava selitys.
– Näyttää siltä, että ne uskonnot, joissa on vahva arjen rituaalisuuden perinne, ovat paljon vastustuskykyisempiä maallistumiselle. Entinen DDR oli ennen sosialismia hyvin luterilainen maa. Sen sijaan ortodoksisessa Georgiassa ei näy mitään maallistumisen merkkejä, ja yhtenä syynä on, että tavallisen kansan uskonharjoittamiseen sisältyy paljon rituaalisia elementtejä, Ketola sanoo.
Sen sijaan protestanttisilla kirkoilla menee heikosti siellä, missä hyvinvointi lisääntyy, mutta tässäkin on poikkeus. Yhdysvalloissa konservatiivinen oikeistolainen kristillisyys on merkittävä yhteiskunnallinen ja poliittinen voimatekijä. Mikä tämän selittää?
Yhteiskunnassa mitkään prosessit eivät ole luonnonlain kaltaisia vääjäämättömyyksiä.
– Konservatiivisessa protestanttisuudessa uskonto ulottuu myös jokapäiväiseen arkeen, sillä se muodostuu kokonaisesta elämäntavasta, joka saa pyhitetyn luonteen. Tällöin uskonnollinen osakulttuuri pyritään kristillistämään luomalla oma kristillinen musiikki, kristillinen televisio, kristillinen media ja kristilliset lautapelit, Ketola kuvailee.
Suomessa taas perinteisen kansankirkon ideana oli, että ihmisten ei tarvitse olla ”himouskovaisia”, joiden koko elämäntapaa uskonto sanelee pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Kun kirkko ei vaatinut ihmisiltä mitään, muttei myöskään tarjonnut omaehtoista rituaalista tekemistä, ihmisten side siihen heikkeni.
Kimmo Ketola huomauttaa, että mikään kehitys itsessään ei ole taianomainen voima, johon ihmiset itse eivät voisi vaikuttaa.
– On selvä, että yhteiskunnallinen muutos vaikuttaa kirkkoihin, mutta yhteiskunnassa mitkään prosessit eivät ole luonnonlain kaltaisia vääjäämättömyyksiä. Ihmisten tapaan suhtautua uskontoihin vaikuttaa osaltaan myös se, miten uskonnolliset toimijat itse suhtautuvat kulttuurin muutokseen. Kirkkojen ei tarvitse olla vain passiivisia mukautujia, vaan niillä on edelleen vahva oma toimijuus, jota ne voivat käyttää.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Tuore kysely: Kirkko herättää aiempaa enemmän sekä positiivisia että negatiivisia tunteita
AjankohtaistaKirkon empatia- ja tunnettuuskyselyn mukaan ihmiset kohtaavat seurakunnan useimmiten mediassa ja hautausmailla.
