”Kuolema ei ole vain musta aukko, johon hävitään” – Monella suomalaisella on kokemusta kuolleen läheisen läsnäolosta
Markku Siltala sai väitöskirjaansa varten yli 600 kertomusta vainajan kohtaamisesta. Yleensä kokemukset olivat lohduttavia.
Ensimmäisenä tulee usein säikähdys. Sen jälkeen, kun ihminen tunnistaa, että kyse on kuolleesta läheisestä, kokemus kääntyy positiiviseksi tai lohdulliseksi, joskus jopa vuorovaikutteiseksi.
Noin kolmasosalla ihmisistä, uskonnosta tai kulttuurista riippumatta, on kokemuksia kuolleen läheisen läsnäolosta. Eräässä amerikkalaistutkimuksessa kerrotaan, että näitä kokemuksia olisi jopa puolella surevista. Myös moni suomalainen on kokenut kuolleen läheisen läsnäolon, todistaa maaliskuussa ilmestynyt uskontotieteen väitöskirja ja sen pohjalta tehty kirja Hän oli siinä – Kokemukset yhteydestä kuoleman jälkeen (S&S 2019).
Psykoterapeutti, pappi ja teologian tohtori Markku Siltala sai väitöskirjaansa varten satoja kertomuksia kuolleen kohtaamisesta. Kyse on henkilökohtaisista ja spontaaneista kohtaamisista, ei sellaisista, joissa ihmiset ovat kääntyneet meedion tai selvännäkijän puoleen.
Kokemukset kuolleen läsnäolosta ovat usein aistikokemuksia, sellaisia, joissa ihminen kertoo nähneensä, kuulleensa, tunteneensa tai haistaneensa kuolleen läheisen läsnäolon. Toiset taas ovat nähneet unen, jossa kuollut läheinen on läsnä, tai muuten vain tunteneet läheisen läsnäolon.
– Eräs kuvaili kokemusta niin, että on kuin olisi tarttunut ilmasta kiinni. Tämä kuvaa hyvin sitä, että näissä kirjoituksissa ihmiset ovat saaneet kerrottua kokemuksesta, joka on hyvin yllättävä, erilainen ja merkillinen, Siltala sanoo.
Kaikki eivät uskoneet kuolemanjälkeiseen elämään
Lokakuussa 2013 Kirkko ja kaupungin mielipidepalstalla julkaistiin lyhyt teksti, jossa Markku Siltala pyysi ihmisiä kirjoittamaan kokemuksiaan kuolleen läsnäolosta. Lehti jaettiin keskiviikkona, ja jo perjantaina Siltalan postiluukusta tuli 39 kirjettä.
– Moni oli kirjoittanut käsin tai kirjoituskoneella. Siellä oli tekstejä, joissa luki, että tämä tapahtui minulle vuosikymmeniä sitten, enkä ole kertonut tästä kenellekään, mutta muistan tapahtuman yhä kuin eilisen, Siltala kertoo.
Hän luki kirjoituksia liikuttuneena.
– Tuntui, että ihmiset olivat odottaneet saadakseen kertoa kokemuksensa.
Kirjoituspyyntö julkaistiin myös muualla, ja kaiken kaikkiaan Siltala sai väitöskirjaansa varten yli 600 vastausta. Nuorin vastaaja oli 19-vuotias, vanhin 97. Vastaajissa oli monenlaisia ihmisiä.
– Oli myös sellaisia, jotka kertoivat, etteivät ole uskoneet kuolemanjälkeiseen elämään eivätkä kuulu mihinkään uskontokuntaan. Kokemus oli kuitenkin niin vahva, että se nousi uskonnollisen maailman yläpuolelle ja nivoutui heidän maailmankuvaansa, Siltala kertoo.
Monien kertomuksissa eri aistit – tunto, näkö, kuulo ja haju – olivat vahvasti läsnä. Monissa kertomuksissa kuvailtiin vuorovaikutusta: ihmiset olivat kokeneet juttelevansa kuolleen kanssa.
He saattavat sanoa vaikka, että poikani esitteli paikkoja toisella puolella. Paikassa oli sanoinkuvaamaton rauha tai rakkaus, jota ei voi kuvailla.
– Markku Siltala
– Hyvin yleinen oli viesti, että kuollut ei ole poissa, vaan hänen olemassaolonsa jatkuu jollakin tavalla. Keskustelut sisälsivät myös lohdutusta tai jotakin, mikä liittyi heidän keskinäisiin väleihinsä. Oli anteeksipyyntöjä, sovintoja. Joskus myös avunpyyntöjä.
– Unikokemuksissa yksi keskustelunaihe oli, että kuollut läheinen sanoi: Olisitko valmis lähtemään, tulin hakemaan sinua? Kokijat olivat vastanneet, että en ole lähdössä vielä, Siltala kertoo.
Rakkaus tuntui kantavan kuoleman rajan yli.
– Kokemuksista voi päätellä, että ihmiset ovat samaa perhettä myös siellä toisella puolella.
Ajallisesti kokemukset kuolleen läheisen läsnäolosta sijoittuvat useimmiten lähelle tämän kuolemaa. Ne ovat tapahtuneet noin kuukausi kuoleman jälkeen, kuolinhetkellä tai silloin, kun ihminen ei edes vielä tiedä läheisensä kuolleen. Yksi tutkimukseen osallistuneista esimerkiksi kuvasi nähneensä mummonsa hahmon ja tunteneensa hänen tuoksunsa, vaikka hänen vanhempansa eivät vielä olleet kertoneet, että mummo on kuollut.
Kokemukset vähensivät kuolemanpelkoa
Missä kuolleet sitten ovat? Kertomusten mukaan he ovat lähellä elävien arkea. Toisaalta jotkut kertoivat, että he kävivät taivaassa ja kohtasivat läheisensä siellä. Jotkut eivät nimitä paikkaa taivaaksi, mutta kuvailevat sitä.
– He saattavat sanoa vaikka, että poikani esitteli paikkoja toisella puolella. Paikassa oli sanoinkuvaamaton rauha tai rakkaus, jota ei voi kuvailla. Sanat eivät riitä, Siltala kertoo.
Läheiset ovat esiintyneet näyissä tai unissa tunnistettavina, mutta olleet ikään kuin ”parempia versioita itsestään”. Unissa ja näköaistimuksissa kuollut läheinen saattoi olla kirkas ja valoa hohtava. Joskus häntä ympäröi valokehä.
Jos kokemus on negatiivinen, ihminen ehkä haluaakin kertoa siitä ja kuulla jonkun sanovan, että tuo ei ole totta.
– Markku Siltala
– Merkittävässä osassa kertomuksia kuolleet esiintyvät nuorempina kuin olivat kuollessaan olleet. He olivat toipuneet elämän, vanhuuden tai sairauden jäljistä. He esiintyivät myötätuntoisempina, ymmärtävämpinä, anteeksiantavina.
Enimmäkseen kokemukset olivat positiivisia. Negatiivisia oli noin 15 prosenttia. Kokemukset jättivät jälkensä. Joillakin ne muuttivat käsitystä kuolleesta läheisestä. Useimpien ajatukset elämästä ja kuolemasta muuttuivat. Hyvin moni kertoi, että kuolemanpelko väheni tai hävisi kokonaan.
”Kokemukseni kautta rupesin ajattelemaan, että kuolema ei ole vain musta aukko, johon hävitään, vaan elämä jatkuu jotenkin energiana jossakin. En tiedä miten, ja onko siinä joku yliluonnollinen voima/jumala. Vai onko se vain muodonmuutos”, eräs vastaaja kuvaili.
Surevat omaiset uskoutuivat papille
Vaikka kokemukset kuolleen läsnäolosta ovat yleisiä, niistä puhutaan harvoin. Markku Siltala on pohtinut, miksi näin on.
– Jos kokemus on negatiivinen, ihminen ehkä haluaakin kertoa siitä ja kuulla jonkun sanovan, että tuo ei ole totta. Jos kokemus on myönteinen ja antaa vastauksia, ihminen ei halua kertoa siitä siksi, ettei kukaan kyseenalaista kokemusta. Kyllähän se, voiko kuolleiden kanssa olla vuorovaikutuksessa, jakaa mielipiteitä.
Ne, jotka ovat uskaltaneet kertoa kokemuksestaan, ovat saattaneet yllättyä iloisesti. Ihmiset ovatkin kiinnostuneita tai myöntävät, että he ovat kokeneet saman. Siltala on sitä mieltä, että vaikka kokemuksista ei kertoisi kenellekään, ne on hyvä kirjoittaa talteen.
– Kokemukset kannattaa kirjoittaa ylös pohtimatta, ovatko ne totta. Kannattaa kirjoittaa siitä, mitä kokemus merkitsee itselle. Niitä voi lukea jälkeenpäin ja oivaltaa, mitä kuollut viestitti tai mitä kohtaaminen unessa tarkoitti.
Markku Siltala toimii nykyään psykoterapeuttina, mutta hän on työskennellyt pitkään myös pappina sekä hoitoalalla. Kuolema ja suru ovat tulleet hänelle tutuiksi työn kautta. Kokemuksia kuolleen läsnäolosta hän kuuli myös pappina surevia omaisia kohdatessaan.
Kirjassaan Siltala kuvaa erään lesken luona käymäänsä keskustelua näin: ”Äkkiä hän nousi ja meni makuuhuoneisiin menevälle pienelle käytävälle ja pyysi minut mukaansa. Katso, tässä tämä taulu on vielä lattialla… ja kuten näet, kiinnikkeet ovat kyllä kunnossa. Tämän hän pudotti viime yönä. Tiedän kyllä miksi. Hän olisi halunnut sen olohuoneeseen, mutta minä en suostunut. Siellä on tuo, tuo vaaleampi maalaus. Nyt hän osoitti, että taulun voi vieläkin siirtää. Hänellä oli kyllä aina hiukan erikoinen huumori, että siihen tämä sopii täysin.”
Kirkon perinteessä ja sielunhoidossa on vain rajallisesti valmiuksia kohdata ihmisiä, joilla on tällaisia kokemuksia.
– Markku Siltala
Tutkijan roolissa on helppo puhua ihmisten kokemuksista ottamatta kantaa niiden todenperäisyyteen, mutta mitä Siltala ajattelee vainajakokemuksista pappina? Siltala asettelee sanojansa varovaisesti. Se, että kuolema ei ole kaiken loppu, on kristinuskon mukainen ajatus, mutta se, että joku kommunikoisi kuolleen kanssa, on monimutkaisempi juttu.
– Kirkon perinteessä ja sielunhoidossa on vain rajallisesti valmiuksia kohdata ihmisiä, joilla on tällaisia kokemuksia, Siltala sanoo.
Se on kuitenkin selvää, että ihmisten kokemukset tuonpuoleisesta antavat siitä hyvin kauniin ja lohdullisen kuvan. Jotain samaa, kokijoiden hämmästystä ja kokemusten kauneutta, voi löytää myös Raamatusta.
– Näissä ihmisten kuvauksissa kuolleiden läheistensä kohtaamisista on joitakin samoja piirteitä kuin siinä, miten Magdalan Maria kohtasi Jeesuksen haudalla tai mitä Jeesus ja kolme opetuslasta kokivat kirkastusvuorella, kun jo kuolleet Mooses ja Elia olivat siellä läsnä kirkkaina hahmoina.
”Ajattelin heti, että se oli isä, joka halasi minua onnitellakseen”
”Useita kuukausia siitä, kun äiti oli kuollut, näin ihanan unen. Äiti oli taas nuori. Hän pyöräili ohi vanhanmallisella polkupyörällä ja hänellä oli 1950-luvun mekko päällään ja kauniit korkokengät. Hän oli niin kaunis ja iloinen, kun hän vilkutti ja nauroi ajaessaan ohi. Tunsin, että se oli äidin tapa kertoa minulle, että hän on nyt onnellinen ja että hän on nuori, terve, iloinen ja hyvinvoiva. Uni oli hyvin todellinen.”
”Olin töissä ja respassa yksin. Oli keskikesän valoisa yö ja rauhallinen tunnelma. Liukuovet avautuivat ja odotin, että sieltä saapuu asiakas. Ei saapunut, mutta isotätini tuttuakin tutumpi tuoksu leijali ilmassa. Sanoin vallan ääneen, että mitäs te vielä tällä puolella olette. Hän vastasi minulle, että häntä pelottaa mennä rajan yli ja hän halusi tulla pyytämään minulta anteeksi. (Ollessani pieni hän oli kohdellut minua toisinaan kaltoin, jopa julmasti.) Annoin hänelle anteeksi.”
”Minut oli vihitty juuri avioliittoon, ja lähdimme mieheni kanssa häätilaisuuden jälkeen paikalliseen tanssiravintolaan. Minulle tuli huono olo. Lähdimme kävelemään kotiin, ja saavuimme matkan varrella olevan hautausmaan luo, jonne isäni oli haudattu. Minulle tuli pakottava tarve käydä isän haudalla. Menimme haudalle ja astuin hautakiven eteen. Silloin lävitseni meni lämmin tuuli kuin paineaalto. Samassa paha oloni oli poissa. Ajattelin heti, että se oli isä, joka halasi minua onnitellakseen.”
”Katsoin ulos ikkunasta, kun tunsin, että huoneessa on joku. Säikähdin, sillä ovi oli edelleen kiinni. Kun käännyin, näin setäni. Hän oli aineeton hahmo ja kuitenkin heti tunnistettavissa. Yhtä nopeasti kuin hahmo oli ilmestynyt, se katosi. Tapahtuma jätti minuun syvän rauhan tunteen.”
Tekstit ovat otteita Markku Siltalan väitöskirjasta ”Jälleenkohtaamisia − Vainajakokemukset sekä niiden koetut vaikutukset käsityksiin elämästä ja kuolemasta” (Helsingin yliopisto 2019).
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Uskon kummituksiin ja toivon, että Jeesus rakastaa minua silti
PuheenvuorotElämääni on mahtunut kokemuksia, joista on vaikea kertoa muille kristityille, kirjoittaa Linda-Maria Raninen.
