”Jos kirkko luotaisiin nyt tyhjästä, kuinka moni vaihtaisi Netflixin siihen?” Viime vuonna 52 296 ihmistä erosi kirkosta, ja syyt ovat selvät
Hakunilassa 30–39-vuotiaista vain 39 prosenttia kuuluu kirkkoon, mutta se ei ole mitään verrattuna Tšekkiin, jossa alle 29-vuotiaista jo 91 prosenttia on uskonnottomia.
Espoolainen Mikko Riikonen ei tarkoita olla kärkevä. Kun häneltä kysyy, miksi hän erosi kirkosta, vastaus kuulostaa sapekkaalta.
– Jos kirkko luotaisiin tänään tyhjästä, niin kuinka moni vaihtaisi Netflixin siihen, että kokoonnutaan sunnuntaisin tekemään taikatemppuja samalla, kun syödään Jumalan lihaa?
Riikonen ei rienaa. Hän vain kuvaa sitä, miten todellisuudet eivät kohtaa. Oikeasti Riikosella on kaunis käsitys kirkosta.
– Pidän kirkon lapsille järjestämiä kerhoja ja muita sosiaalisia tapahtumia erittäin arvokkaana työnä, eikä asioiminen kirkon kanssa aiheuta suurempia antipatioita. Ehkä se johtuu siitä, että olen järjestelmän ulkopuolella ja tavallaan vain vieraana, hän sanoo.
Itse asiassa Riikonen on ollut vieraana yllättävän usein.
– Kirkon kanssa olen ollut tekemisissä jopa aivan äskettäin, kun ystäväni järjesti lapsensa ristiäiset. Matkan varrelle on tietysti mahtunut muitakin tilaisuuksia, kuten häät, hautajaiset ja lapsen partiovala, hän luettelee.
Riikonen on 35-vuotias myyntipäällikkö it-alalla. Hänellä on tavallinen idyllinen suomalainen elämä. Rivitalon takapihalla on grilli, jonka kanteen tuli talvella lommo katolta pudonneesta nuoskalumesta. Perheeseen kuuluu myös koira.
Riikonen ei kuulu mihinkään kuplaan tai kerhoon. Eikä hänellä ole aikomusta liittyä takaisin kirkkoon, josta hän nuorella aikuisiällä erosi.
– Silloin tunsin, että kirkko on varsin vanhentunut instituutio, jonka toimintaa en halunnut tukea rahallisesti. En varsinkaan henkilökohtaisena taivaspaikkaverona ilman, että käsitän, mihin vähäiset roponi menevät, Riikonen sanoo.
Viime vuonna Riikonen sai seurakseen 52 296 ihmistä. Hekin päätyivät siihen, että kirkko on taakka.
”Yksilökeskeisyys on keskeisin syy kirkkojen suosion laskuun”
Eurooppa maallistuu rytisten. Saksassa ja Ranskassa kristittyjen määrä on hieman yli puolet väestöstä, ja uskonnottomia on useampi kuin joka kolmas. Syyskuussa 2017 julkaistun British Social Attitudes -tutkimuksen mukaan 53 prosenttia Ison-Britannian asukkaista mieltää itsensä kokonaan uskonnottomaksi. 18–24-vuotiaista melkein kolme neljästä oli uskonnoton. Jokin aika sitten The Guardian julkaisi jutun, jossa Tšekki veti pohjat: 16–29-vuotiaista 91 prosenttia sanoo, ettei heillä ole mitään kytkentää mihinkään uskontoon.
Kirkkopalveluiden kehittämiskonsultti, valtiotieteiden tohtori Karoliina Nivari näkee, että pienellä viipeellä kehitys kulkee Suomessa samaan suuntaan kuin muualla länsimaissa.
Nivari purkaa kirkkoon kuulumista tai kuulumattomuutta seuraamalla suurkaupunkien megatrendejä.
Nivarin mukaan yksi tekijä ohjaa aikamme kaikkia asenteita enemmän kuin mikään muu: yksilökeskeisyys.
– Tällaisia ovat esimerkiksi väestön ikääntyminen, vanhuusbisnes, monikulttuurisuus, yksinäisyys ja yhden hengen taloudet, hän sanoo.
Muita, vähän paikallisempia ja pienempiä kehityslinjoja ovat esimerkiksi kotoilu ja ekologisuusbuumi sekä lemmikkieläinten suosio. Kun riittävästi kootaan tietoa, mihin ja paljonko käytämme rahaa ja mitä asioita arvostamme, piirtyy esiin oma elämäntapamme. Se taas kertoo paljon siitä, mikä on suhteemme perinteisiin instituutioihin, kuten poliittisiin puolueisiin tai uskontoihin.
Nivarin mukaan yksi tekijä ohjaa aikamme kaikkia asenteita enemmän kuin mikään muu: yksilökeskeisyys. Tämä on muuttanut ihan kaiken.
– Yksilökeskeisyys on tärkein syy kirkkojen suosion laskuun. Tämä näkyy kaikkien instituutioiden vastustamisena. Tärkeää on tunne siitä, että on itsenäisesti valinnut oman näköisensä maailmankatsomuksen, eikä kukaan sanele sitä. Ja tämä on kirkolle ongelma, Nivari sanoo.
Vaikka kirkko muuntuisi kuinka kuluttajalähtöiseksi maailmankatsomuspalveluita tarjoavaksi henkisen elämän personal traineriksi, sen historiallinen taakka painaa liikaa.
Lompakon paksuus ennakoi suhtautumista luterilaisiin arvoihin
Suomi on vielä muun Euroopan kehityksestä jäljessä, mutta ovat luvut täälläkin jäätäviä. Evankelisluterilaisesta kirkosta on eronnut viimeisen kymmenen vuoden aikana 600 000 ihmistä. Koko maassa kirkkoonkuulumisprosentti on edelleen 70,7, mutta lähempi tarkastelu ennakoi rajua pudotusta.
Helsingissä 20–39-vuotiaista miehistä kirkkoon kuuluu 41 prosenttia. Espoossa ja Vantaalla vastaava luku on 45 prosenttia. Saman ikäluokan naisista vain noin joka toinen kuuluu kirkkoon. Espoosta tuoreita lukuja ei ole alueittain. Mutta kun vaikka Vantaalla zoomataan oikein lähelle, esimerkiksi Hakunilassa 30–39-vuotiaista vain 39 kuuluu kirkkoon.
Kun Neuvostoliitto oli vielä olemassa, Suomen lapsista yli 90 prosenttia kastettiin. Helsingissä kastettuja on nykyään alle 43 prosenttia.
Mitä oikein tapahtui?
On huomattu, että ennen vuotta 1960 syntyneiden keskuudessa koetaan eniten myönteisyyttä kirkon ja valtion yhteistyötä kohtaan.
– Jussi Sohlberg
– Vaikka puhutaan, että kirkkojen suosion laskusta huolimatta uskonnollisuus ja henkisyyden kaipuu eivät sinänsä ole hävinneet, niin länsi- ja pohjoiseurooppalainen maallistuminen on tosiasia, sanoo Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Jussi Sohlberg.
– Sen lisäksi, että vapaa-aika on lisääntynyt, kaupungistuminen on lisännyt myös vapaa-ajan mahdollisuuksia. Kun minä olin lapsi tai nuori, kaupat menivät kiinni arkisin viideltä ja lauantaisin kahdelta. Nyt kaikki on tasaista 24/7-virtaa, Sohlberg sanoo.
Vuodesta 1977 lähtien puoli yhdeksän iltauutisista tuli kansallinen mediarituaali. Katsojia oli kaksi ja puoli miljoonaa. Nyt iltauutiset on eläkeläisten ohjelma. He ovat myös uskollisia kirkon jäseniä.
– On huomattu, että ennen vuotta 1960 syntyneiden keskuudessa koetaan eniten myönteisyyttä kirkon ja valtion yhteistyötä kohtaan, Sohlberg sanoo.
– Samoin keski- ja suurituloiset kannattavat pienituloisia useammin luterilaisia arvoja, Sohlberg sanoo.
Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan luterilaisiksi miellettyjä näkemyksiä edustavat muun maussa väitteet, ”jokaisen on kannettava vastuuta toisista ihmisistä”, ”työtä tekemällä ihminen toteuttaa kutsumustaan” sekä esimerkiksi ”valtion lakeja tulee noudattaa, olivat ne hyviä tai huonoja”.
– Sukupuolella, koulutustasolla, asuinalueella tai asuinalueen kaupunkimaisuudella ei ole vaikutusta siihen, kuinka myönteisesti joku kokee luterilaiset arvot, Sohlberg sanoo.
Toisin sanoen ikä ja raha ratkaisevat. Mitä iäkkäämpi ja paksumpi lompakko, sitä myönteisempi käsitys henkilöllä on luterilaisuudesta.
”Kirkko ei puhu samaa tunnekieltä kuin sen jäsenet”
Kun höyläämme tavaratalon kassalla bonuskorttia, meistä kertyy kauppiaalle dataa. Kauppias tarvitsee tätä arvokasta tietoa miettiessään mainoksia, joiden tehtävänä on tuoda hänelle lisää asiakkaita.
Meistä kerätään muutenkin paljon erilaista pientä tietoa mielipide- ja asennemittauksissa. Niiden perusteella tiedetään melko tarkalleen, millaisia arvoja ja elämäntyylejä suomalaiset suosivat. Tätäkin tietoa kauppiaat hyödyntävät. Heidän menestyksensä todistaa, että koottu tieto on luotettavaa.
Niinpä tiedetään, että niin sanottu punavihreä kupla on ihan oikeasti olemassa. Seurakuntien hyödyntämässä Jäsen 360° -tutkimuksessa tästä väestönosasta käytetään ilmaisua avomieliset. He ovat liberaaleja tasa-arvon kannattajia, joille henkiset arvot ja suvaitsevuus ovat tärkeitä. Suomessa heitä on vajaat puoli miljoonaa. Suurin osa heistä on naisia.
Olennaista on se, miten jokin koskettaa ihmisen tunnetta. Tunteen kautta ihminen jäsentää, millaisia merkityksiä eri asioilla on hänen elämälleen.
– Pontus Salmi
Kolme kertaa suuremman ryhmän muodostavat alle 35-vuotiaat kaupunkilaiset, joita ylipäänsä minkäänlainen hengellisyys tai henkisyys ei asennemittauksissa kiinnostaa. Heitä on puolitoista miljoonaa. Espoossa, Vantaalla ja Helsingissä heitä on enemmän kuin mitään muuta ihmisryhmää.
Vantaan seurakuntien yhteisen seurakuntatyön johtaja, pastori Pontus Salmi on sitä mieltä, ettei kirkko edes yritä puhutella tätä suurta enemmistöä.
Kun kirkon työntekijät puhuvat "kirkkoa", he korostavat omissa kokouksissaan, miten tärkeää on "jalkautua". Yhtä tärkeää on "aktivoida seurakuntalaiset mukaan toimintaan". Salmen mielestä ollaan väärillä jäljillä.
– Kirkko kyllä järjestää jäsenilleen paljon toimintaa, mutta juuri se oikeastaan on osa ongelmaa, Salmi sanoo.
Toiminta ei nimittäin kiinnosta ihmisiä.
– Olennaista on se, miten jokin koskettaa ihmisen tunnetta. Tunteen kautta ihminen jäsentää, millaisia merkityksiä eri asioilla on hänen elämälleen. Miten jokin tulee osaksi yksilön identiteettiä? Näissä asioissa kirkko on jäänyt jälkeen, Salmi sanoo.
– Kirkko ei enää puhu samaa tunnekieltä kuin jäsenensä, hän sanoo.
Lööpit ovat ainoa yhteinen media
Tai kyllä kirkko itse asiassa puhuu. Se puhuu keski-ikäisen palkansaajamiehen uskonnollista äidinkieltä. Kieltä, jonka puhujien asuntolaina on likimain maksettu.
Kirkko osaa puhua myös ihmisoikeuskieltä. Se on kasvattanut suosiotaan suvaitsevuusaktivistien keskuudessa, ja turvapaikanhakijakriisin aikana kirkko on saanut heiltä myönteistä palautetta.
Mutta eksoottisissa lomakohteissa itsestään selfieitä räpsiviä urakiipijöitä tai matalapalkkaisia pakastepizzan lämmittäjiä kirkko ei Pontus Salmen mukaan saa kiinni. Suomesta on tullut niin erityyppisten ihmisryhmien tilkkutäkki, että todellisuutemme eivät kohtaa.
– Nykyään ei ole enää yhteistä, kaikkia koskettavaa kertomusta jaettavaksi. Ainoa yhteinen kansallinen kertomus ovat lööpit. Kaikki näkevät ne, Salmi sanoo.
Jotkut omaksuvat meditaation, toiset nauttivat tarkalleen 89 celsiusasteessa keitetyn espresson.
Hän on jo pitkään huomauttanut kirkon sisäpiireissä tietynlaisesta kopernikaanisesta käänteestä.
– Ennen vanhaan puhuttiin ”kirkon uskosta, johon yksilö voi liittyä”. Nyt puhutaan ”minun uskostani”, johon kirkolla on tai ei ole mitään annettavaa, hän kuvailee.
Vaikka aikakausi on hyvin materialistinen ja minäkeskeinen, Salmen mielestä jokaisessa ihmisessä asuu syvä kaipaus, johon jokainen hakee vastausta omalla tavallaan. Jotkut omaksuvat meditaation, toiset nauttivat tarkalleen 89 celsiusasteessa keitetyn espresson.
– Uushengellisyyden noususta kertoo mindfulnessin suosio. Mutta ihan yhtä hyvin sisustustrendi kertoo tarpeesta luoda itselle rauhallinen pysähtymisen paikka, Salmi arvioi.
Hänen mielestään taitava pappi saa puheyhteyden materialistisiin Audi-miehiinkin, jos vain osaa vetäistä oikeasta narusta.
Mutta sitten on vielä yksi ryhmä, jonka kanssa kirkko on pulassa: lähiöbaarien leijonakorukansa. Heidän isänmaallisuutensa tyyli kerää halveksuntaa. Salmen mielestä ylimielisyys on ikävä asenne, sillä työttömyys iskee pahiten juuri tähän ryhmään.
– Kun yhteiskunnan turvaverkot pettävät, näistä ihmisistä tulee kirkon diakonian asiakkaita, hän sanoo.
Jos kerran kirkon brändiä halutaan kohottaa kehumalla diakoniaa, onko vara vähätellä diakonian asiakkaita? Salmen mielestä ei saisi olla. Kun kristinusko syntyi, se kilpaili katsomusten vapailla markkinoilla. Uuden uskonnon menestykseen vaikutti se, että kristityt auttoivat hädässä olevia.
– Nykytilanne muistuttaa yllättävän paljon antiikin Roomaa, jossa varhainen kristinusko oli vähemmistö. Se oli kovien arvojen maailma, jossa kirkko välitti ihmisistä, Salmi sanoo.
Pienet alhaalta kasvavat yhteisöt kukoistavat
Suurkaupungeille on ominaista, että asukkaat luovat itselleen eräänlaisen heimoidentiteetin oman elämäntyylinsä perusteella.
– Tämän ajan yhteisöllisyyttä ovat erilaiset nettiryhmät. Nekin ilmentävät heimoidentiteettiä, sanoo Karoliina Nivari.
Hän puhuu mielikuvayhteisöistä. Ne voivat olla globaaleja nettikommuuneja, jotka rakentuvat jonkin tietyn mielenkiinnon kohteen ympärille.
– Yhteisen harrastuksen tai asian ympärille syntynyt heimoyhteisö voi olla hyvin merkityksellinen, vaikkeivat sen jäsenet koskaan tapaisi toisiaan, Nivari sanoo.
– Heimoutuminen on haastanut perinteisen yhteisöllisyyden, eikä kirkko ole osannut vastata siihen. Vanha samaa kaikille -resepti ei enää toimi, mutta sen tilalle kirkko ei ole kyennyt tuottamaan koukuttavaa heimoidentiteettiä, Nivari sanoo.
Nykyajalle on Nivarin mukaan ominaista, että jokaisella trendillä on myös vastatrendi. Materialistisen nautintohakuisuuden vastapainoksi syntyy elämäntyylejä, joissa korostuu askeettinen kurinalaisuus, jossa noudatetaan tarkkarajaista ruokavaliota. Bilekulttuurin vastapainona on esimerkiksi valtavaksi paisunut joogabisnes. Liberaalien ryhmittymien vastapoolina ovat uuskonservatiiviset yhteisöt.
Kaupunkilaisessa elämäntyylissä syntyy koko ajan pieniä alhaalta kasvavia yhteisöjä, jotka menestyvät.
– Karoliina Nivari
– Kirkko kilpailee ihmisten vapaa-ajasta. Uudet toimijat ovat taitavia ja tehokkaita markkinoimaan itseään, mutta kirkko ei ole tottunut mieltämään itseään toimijaksi, jonka pitää kilpailla saadakseen huomiota, Nivari sanoo.
Vapaa-aikabisnes on villi pelikenttä, jossa maailmankuvansa viuhkaan uusia säleitä shoppailevilla ihmisillä ei ole vielä valmista arvopohjaa. Kirkon moka on Nivarin mielestä siinä, että se koettaa annostella koko uskontunnustuskapselin yhtenä suupalana. Hänen mukaansa nykyihminen ei millään elämänalalla suostu enää nielemään valmiita tarinoita.
– Tällä hetkellä poliittinen osallistuminen on historiansa alimmalla tasolla. Suomessa on vielä erittäin suuri luottamus oikeuslaitokseen, mutta poliittinen järjestelmä on aivan yhtä syvässä kriisissä kuin kirkko. Äänestämistä ei koeta enää tärkeäksi, Nivari sanoo.
Sitä ei koeta tärkeäksi siksi, että vaalituloksen suoraa vaikutusta omaan elämään on vaikea hahmottaa.
– Omissa arvomaailmoissaan ihmiset irtautuvat kansallisesta viitekehyksestä. Tällöin viihdeteollisuudesta tulee keskeinen yhdistävä tekijä, Nivari luonnehtii.
Hänen mukaansa pieneltä paikkakunnalta pääkaupunkiseudulle muuttanut opiskelija, joka omaksuu uudenlaisen identiteetin muodostamisen tavan, ei enää palaa maalaisidylliseen yhtenäiskulttuuriin.
– Ihmisten halu kuulua johonkin ei ole hävinnyt mihinkään. Kaupunkilaisessa elämäntyylissä syntyy koko ajan pieniä alhaalta kasvavia yhteisöjä, jotka menestyvät, Nivari sanoo.
Olennaista on, että merkitykselliset kokemukset syntyvät spontaanisti.
– Kun 2015 alkoi turvapaikanhakijakriisi, monet seurakuntalaiset löysivät yhteyden kirkkoon, kun saivat kantaa seurakuntatalon hätämajoitukseen patjoja.
Kirkon on otettava etäisyyttä julkiseen valtaan
Mikko Riikonen ei kerro, onko hän ateisti vai agnostikko. Hänelle kirkosta eroaminen oli kannanotto auktoriteettiin. Asiat eivät ole jotakin vain siksi, että joku niin sanoo.
– Vapaus uskoa, keskustella ja muodostaa maailmankuvansa ilman vahvaa ohjausta yhteen totuuteen on mielestäni kehittymisen kannalta terveempi vaihtoehto. Maailma tai sen ihmiset eivät tarvitse kirkkoa, vaan kirkko tarvitsee ihmisiä, Riikonen sanoo.
– Internetin aikakautena tietoa on helpommin saatavilla kuin koskaan. Ihmiset ovat tottuneet siihen, että ei ole rajoja ja että he voivat vapaasti valita oman polkunsa. Tuntuu typerältä edes yrittää valjastaa ajatuksia yhden tulkinnan alle, jolloin jäljelle ei jäisi tilaa avoimuudelle ja empatialle, hän sanoo.
Riikonen myös toivoo, että kirkko pysyisi etäämmällä julkisesta vallasta.
– Aidosti pyyteetön ja jäseniä kokoava toiminta on mielestäni parempi agenda kuin valtiolliset jumalanpalvelukset.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Essee: 1942 oli sota ja Helsingin seurakunnat halusivat, että jokaiselle kirkon jäsenelle annetaan jotain hyvää: perustettiin lehti, joka jaettiin koteihin
Hyvä elämäKirkko ja kaupunki täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Tänä aikana Suomi on siirtynyt yhtenäiskulttuurista moniarvoiseen yhteiskuntaan.
Helsingissä kirkkoon kuuluu enää puolet kaupunkilaisista – Vantaa ja Espoo seuraavat kohta perässä
Ajankohtaista Hengellisyys
