“Diktaattori tarvitsee vihollisia kuin supersankari arkkivihollistaan. Jos vihollisia ei ole, ne on keksittävä, jotta ongelmille löydetään syyllinen”, kirjoittaa Leif Sundström kirjassaan diktaattoreista. Sotilaallinen voima ja sillä uhkaaminen ovat usein oivia tapoja siirtää huomiota rajojen ulkopuolelle.
”Diktatuurit näyttävät leviävän kuin infektiotauti” – tietokirjailija Leif Sundström kertoo, millainen on diktaattorin toiveuni
Arvaamattomuus, rajaton vallanhimo, kyvyttömyys nähdä omia virheitä ja oma tai luotu karisma yhdistävät diktaattoreita. Miksi aika on heille otollinen juuri nyt?
”Maailma on hyvä paikka niin nykyisille kuin tuleville diktaattoreille.” Näin päättyy tietokirjailija Leif Sundströmin kirja Rajaton valta – Modernin ajan diktaattorit Hitleristä Kim Jong Uniin (Tammi 2021). Hän esittelee kirjassaan viime ja tämän vuosisadan alun diktaattoreita: millaisia he olivat tai yhä ovat, ja mikä nosti heidät valtaan.
Kun Berliinin muuri murtui ja monet diktatuurit vaipuivat unholaan, tutkija Francis Fukuyama julisti kirjassaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (WSOY 1992) liberaalidemokratian voittaneen. Toisin kävi. Kansainvälinen demokratiainstituutti IDEA toteaa viime marraskuussa julkaistussa raportissaan The Global State of Democracy, että maailman maista useampi kuin koskaan aiemmin kärsii ”demokratian eroosiosta”.
Raportin mukaan vahvoja demokratioita, joukossa Suomi, on enää 21. Seitsemän kymmenestä ihmisestä elää nyt maissa, jotka ovat joko autoritaarisia tai joissa demokratia on taantumassa. Taantuvia maita ovat esimerkiksi Yhdysvallat, Brasilia, Unkari, Puola ja Slovenia. Esimerkiksi Afganistanissa valtaan nousivat viime vuonna talibanit ja Myanmarissa sotilasjuntta, joten autoritaarisuus jatkoi voittokulkuaan.
Toki toivoa IDEA:n mukaan on: ihmisiä, jotka vastustavat diktatuureja usein henkensä kaupalla ja pidätyksiä uhmaten, kuten esimerkiksi Valko-Venäjällä.
– Historiassa demokraattisten valtioiden valtakausi on lyhyt, sillä sitä ennen vallassa olivat konservatiiviset monarkiat. Toivottavasti emme elä nyt aikaa, jolloin demokratiasta tulee harvinaisuus. Diktatuurit näyttävät leviävän kuin infektiotauti, Sundström sanoo Kirkko ja kaupungille.
Puhemies Mao Zedongin patsas. Kapitalistisesta talousjärjestelmästään huolimatta Kiina on kommunistisen puolueen tiukan komennon alla ja ihmisoikeustilanne jälleen heikentynyt.
Enää edes se ei ole selvää, että demokratiat olisivat taloutensa vuoksi voittajia, sillä viime vuosikymmenien merkittävin muutos on hänen mukaansa ollut perinteisen autoritarismin yhdistäminen liberaalikapitalistiseen talousjärjestelmään. Näin ideologialtaan kommunistisesta Kiinasta on tullut vakava haastaja jopa Yhdysvalloille.
Vahvimpina aseina diktatuureja vastaan Sundström pitää ihmisten korkeata koulutustasoa, sivistystä, kirjallista kulttuuria ja demokraattista perinnettä. Toki nekään eivät takaa sitä, etteikö diktaattori pystyisi nousemaan valtaan.
– Kiinnostukseni diktatuureihin ja diktaattoreihin lähti liikkeelle natsi-Saksasta. Saksa oli kulttuurivaltio, joka vajosi barbarismiin hetkessä, Sundström sanoo.
Diktaattorit tarttuvat häikäilemättömästi tilanteeseen
Kirjassaan Leif Sundström käy läpi kymmeniä diktaattoreita. Hän pohtii muun muassa sitä, millaiset asiat heitä yhdistävät, vaikka jokainen on omanlaisensa yksilö.
– Vallanhalu on monia poliitikkoja yhdistävä ominaisuus, ja voi kysyä, moniko heistä olisi valmis diktaattoriksi, jos olosuhteet olisivat sopivat. Kun on murrosaika tai kriisi, ja kansakunta etsii johtajaa, diktaattoriksi haluavat tarttuvat tilanteeseen. He ovat taktisesti kyvykkäitä ja häikäilemättömiä, eivätkä näe vallanhalulleen rajaa, missä pitäisi pysähtyä, Sundström sanoo.
Moni Venäjällä ihailee Josif Stalinia. Hänen rikoksensa halutaan unohtaa ja muistaa häntä Neuvostoliiton mahdin levittäjänä.
Diktaattoreita yhdistää kyvyttömyys nähdä omia virheitään ja vikojaan. He ympäröivät itsensä ihmisillä, jotka ovat kritiikittömiä ja tukevat diktaattorin käsitystä siitä, miten asiat ovat. Jos tapahtuu jotain ikävää, syyllinen on aina toisaalla. Usein se on jokin salaliitto tai ulkoinen tekijä ja tällaisella selitetään myös historian epäonnistumisia.
– Niinpä esimerkiksi Vladimir Putin haikailee Neuvostoliiton aikoja, ja Venäjän maajoukkue pelasi jääkiekkoturnauksessa CCCP-paidoissa. Sen sijaan, että tunnustettaisiin neuvostojärjestelmän konkurssi, syyllinen romahdukseen nähdään sisäisissä pettureissa ja ulkoisissa vihollisissa, Sundström kertoo.
Vastustajat aliarvioivat diktaattoriksi haluavan
Diktaattoreiden tapaan hallita kuuluu arvaamattomuus.
– Tavalliset tallaajat eivät voi koskaan olla varmoja siitä, mitä diktaattorit tekevät. Arvaamattomuus nostaa heidät tavallisen politiikan ja tavallisten ihmisten yläpuolelle. Tämä leimaa näköjään yhä enemmän myös Putinia, Leif Sundström sanoo.
Monet diktaattorit ovat Sundströmin mukaan myös ilmiselvästi narsisteja, osa myös psykopaatteja. Toki virallista diagnoosia heistä ei voida tehdä, sillä diagnoosien tekijöistä tuskin enää kuultaisiin. Taipumus väkivallan käyttöön tai vähintäänkin sillä uhkaamiseen ja empatian puute kuuluvat lähes aina diktaattorien työkalupakkiin.
– Monesti diktaattorien vastustajat aliarvoivat heitä tai pyrkivät jopa hyötymään heistä, kun he ovat nousemassa valtaan. Ei Adolf Hitleriäkään otettu pitkään aikaan tosissaan. Saksan presidentti Paul von Hindenburg piti häntä pitkään vain kummallisena kaverina, joka sopisi korkeintaan postiministeriksi, Sundström kertoo.
Portugalin diktaattiória Antonio de Oliveira Salazar (kuvassa seitsemäs vasemmalta) hallitsi maataan pääministerinä vuosikymmeniä. Hän oli taloustieteen professori. Diktaattorit ympäröivät itsensä myötäilijöillä. Salazar joutui luopumaan vallasta aivoinfarktin jälkeen, mutta hänelle ei uskallettu kertoa, ettei hän ole enää pääministeri.
Diktaattoreilla on kyky kätkeä todelliset aikeensa ja ohjata tilanteet suotuisiksi itselleen. Kun he pääsevät valtaan, he osaavat pelata vastustajiaan toisiaan vastaan ja sopivan hetken tullen hiljentää heidät.
Jos historian diktaattorit koottaisiin autiolle saarelle, heistä voittajaksi selviäisi ei niinkään pahin, vaan ovelin. Sundströmin mukaan toinen heistä olisi Portugalin diktaattori António Salazar ja toinen Josif Stalin, joka tosin kuuluu myös historian suurimpiin massamurhaajiin.
Sopiva sekoitus karismaa ja rahvaanomaisuutta
Diktaattoreilla on yleensä karismaa tai jos ei ole, heille luodaan karismaa. Viimemainitusta käy esimerkkinä Romanian diktaattori Nicolae Ceausescu, joka oli väritön ja harmaa puoluevirkailija, jolle pikkuhiljaa vaimon ja kommunistiveljien avulla luotiin henkilökultti. Muita esimerkkejä ovat Pohjois-Korean diktaattorit, joista on tehty lähes myyttisiä jumalhahmoja.
– Diktaattorin persoonassa pitää ylevien ominaisuuksien lisäksi olla jotain, johon ihmiset voivat samaistua. Rahvaanomaisia piirteitä, jotka hän itse valitsee. Stalin, Isä aurinkoinen, piti hyvästä ruoasta ja juomista. Hitler esiteltiin eläin- ja lapsirakkaana, Benito Mussolini ja nyt Putin esiintyivät atleettisina ilman paitaa.
Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenka ja Venäjän presidentti Vladimir Putin luovat itselleen miehistä ja kansanomaista imagoa jääkiekkomiehinä.
Osa autoritaarisista vallanpitäjistä käyttää urheilua valtansa pönkittämiseen. Se nostaa kansallisia tunteita. Isoista urheilutapahtumista, kuten olympialaisista, syntyy näyttäviä spektaakkeleita. Toki asiassa on kääntöpuoli: jos menestystä omalle maalle ei tule tai urheilijat loikkaavat, siitä seuraa diktaattorin kannalta kasvojen menetys.
Tarkkaa rajaa siihen, milloin autokraattisesti eli yksinvaltaisesti hallittua valtiota voidaan sanoa varsinaiseksi diktatuuriksi, on vaikea vetää. Osa diktaattoreista voi esimerkiksi käyttää varsin vähän väkivaltaa. Silti valta on vankasti vaalit manipuloineella, mediaa, väkivaltakoneistoa ja puoluettaan hallitsevalla ja itsensä ikuiseksi tai ainakin pitkäaikaiseksi valtionpäämieheksi asemoineella johtajalla.
– Jos puhutaan Putinista, Aljaksandr Lukašenkasta, Recep Tayyip Erdoğanista ja Viktor Orbabista, niin näistä maista Unkari on autoritaarisista piirteistään huolimatta vähiten diktatuuri. En usko, että se siihen täysin ajautuu, koska Unkari on Euroopan Unionin jäsen. Erdoğanin valta ei ole aukoton. Putin ja Lukašenka ovat rajan jo ylittäneet, heidän maitaan voi kuvata persoonallisiksi diktatuureiksi.
Mitä jos Kekkonen olisi ollut nuorempi?
Vaikka maassa voi olla hyvinkin säädelty perustuslaki, kansa voidaan silti alistaa tai se voi myös omaehtoisesti alistua johtajan valtaan. Näin kävi esimerkiksi Hosni Mubarakin Egyptissä. Jari Tervon Kylmän sodan Suomi tv-sarja puolestaan nosti esille sen, ettei Urho Kekkosen aikainen demokratia ollut Suomessa kovin vahvalla tolalla.
– Hänet valittiin vuonna 1973 neljän vuoden jatkokaudelle poikkeuslailla ilman vaaleja, ja vuoden 1978 vaaleissa hänellä oli vain nimellisiä vastaehdokkaita. Mihin tilanne olisi kehittynyt, jos Kekkonen olisi ollut nuorempi? Koska suuri osa suomalaisista kannatti Kekkosta, kansa ei miellä häntä diktaattoriksi. Juuri se on monen diktaattorin toiveuni: diktatuuri, jossa vallitsee sellainen kollektiivinen mielentila, ettei sitä diktatuuriksi edes huomata, Sundström sanoo.
Tietokirjailija Leif Sundströmin mielestä suomalainen demokratia oli 1970-luvulla heikoilla, kun Urho Kekkonen valittiin presidentiksi poikkeuslailla.
Hän jatkaa, että Yhdysvalloissa demokraattiset perinteet, puoluejärjestelmä ja liittovaltiorakenne estävät diktatuurin syntymistä. Vaikka Donald Trump väittää yhä vaaleja vilpillisiksi, hän sentään hyväksyi sen, että voi lain mukaan olla presidenttinä vain kaksi nelivuotiskautta.
– Tosin Yhdysvalloissakaan demokratian säilyminen ei ole enää itsestään selvää.
Miksi kansa jopa äänestää itselleen diktaattorin tai kaipaa hänen valtakauttaan kultaisena aikana vielä vuosikymmenien päästä?
– Ihmisillä on lyhyt muisti ja varsinkin kollektiivinen muisti on erittäin lyhyt. Niinpä esimerkiksi, kun Portugalissa järjestettiin vuonna 2007 äänestys maan kaikkien aikojen suurimmasta kansalaisesta, Salazar sai ylivoimaisesti eniten ääniä.
Sundström jatkaa, että monet ihmiset pelkäävät epävarmuutta ja näkevät mielellään menneisyydessä jonkun suuruuden ajan, josta voi olla ylpeä. Ikävät asiat halutaan unohtaa. Siksi esimerkiksi Venäjällä historiasta tehdään jatkumo ja menestystarina.
Sundström toteaa kirjassaan, että diktaattorin ideologia on usein eräänlainen profetia, jonka vain he näkevät tarkasti, ja joka toteutuu, jos kansa seuraa heitä loppuun asti. Miksi ihmiset uskovat tällaiseen?
– Monimutkaisessa maailmassa ihmiset kaipaavat yksinkertaistettuja ja kärjistettyjä näkemyksiä. Samalla tavalla kuin menneisyydessä halutaan nähdä muita parempi aika, myös tulevaisuus halutaan nähdä entistä parempana. Diktaattori esittää kertomuksen, jonka puolesta kannattaa elää ja kuolla, Sundström sanoo.
Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-un ottamassa vastaan sotilasparaatia tammikuussa 2021. Hänestä ja maan edesmenneistä johtajista on tehty lähes jumalhahmoja, joiden kritisointia ei voi edes kuvitella. Vaalejakin pidetään, viimeksi äänestysprosentti oli 99,9.
Vaaleilla voi perustella valtaa
Kun nyt eletään aikaa, jossa kriisit seuraavat toistaan, vahvalle johtajalle on tilausta. Moni kaipaa päättäjiä, jotka laittavat mutkat suoriksi. Pelko ja epävarmuus luovat pahimmillaan tilaa sille, että autoritaarisuus nostaa päätään myös demokraattisissa maissa.
Sen verran vahva ilmiö demokratia on, että myös diktatuureissa tai diktatuureiksi kehittyvissä maissa järjestetään vaaleja. Sellaisia, kuten Pohjois-Koreassa, jossa äänestysprosentti oli viimeksi 99,9. Tai hieman fiksummin Valko-Venäjällä, jossa presidentti sai vain 80,1 prosenttia äänistä. Jos diktaattori ei käytä laajasti vaalivilppiä, niin vaalien voittaminen on tehty oppositiolle muuten äärimmäisen hankalaksi.
– Vaaleja käytetään diktaattorin vallan legitimoimiseksi. Jos vaalit ovat turvallista järjestää, ne järjestetään. Tosi röyhkeiden äänestysprosenttien sijasta tavallisempaa on tehdä kansalle vuosikausien ajan etukäteen selväksi, miten kannattaa äänestää.
Sundström kertoo olleensa syksyllä Euroopan Unionin lähettämänä vaalitarkkailijana Venezuelassa. Presidentti Nicolás Maduron sosialistipuolue voitti vaalit, jossa tällä kertaa mukana oli myös oppositio. Äänestysprosentti oli alle 42.
– Itse vaalit sujuivat ihan kohtuullisesti. Homman nimi on se, että puolueita oli peräti 106. Media ja valtaapitävät instituutiot ovat hallituksen ja Maduron hallinnassa ja kansasta on tehty niin apaattista ja välinpitämätöntä, ettei siitä ole enää vaaraa. Kun viisi miljoonaa diktaattorin vastustajaa on lähtenyt pois maasta, niin vaalitulos on tällainen. Olivatko vaalit siis vapaat ja rehelliset? Eivät olleet, Sundström sanoo.
Mahtimiehet korostavat maskuliinisuuttaan
Fasismiin ja autoritarismiin erikoistunut New Yorkin yliopiston historian professori Ruth Ben-Ghiat käsittelee kirjassaan Mahtimiehet – Tyrannien nousu, uho ja tuho (Atena 2021) osin samaa aihepiiriä kuin Leif Sundström.
Mahtimiehet ovat valtionpäämiehiä, jotka näkevät itsensä kansakuntien pelastajina ja lupaavat lakia ja järjestystä. Todellisuus on toinen. He korostavat vastakkainasettelua ja haalivat etuja itselleen, usein myös taloudellisia etuja. Ben-Ghiatin mukaan heitä yhdistää myös se, että he ovat miehiä, jotka halveksivat, mitätöivät ja hyväksikäyttävät naisia.
Benito Mussolini käytti seksuaalisesti hyväkseen tuhansia naisia, samoin Mao Zedong. Libyan Muammar Gaddafilla oli naishenkivartiokaarti, jonka jäsenet joutuivat Gaddafin ja hänen poikiensa raiskaamiksi. Vallankumouskaartin jäsenet etsivät hänelle ympäri maata lisää uhreja hyväksikäytettäviksi.
Italin populistipääministerin Silvio Berlusconin valtaannousua viitoitti TV-ohjelma, jossa esiteltiin vähäpukeisia naisia. Hän myös järjesti tukijoilleen bunga-bungaksi nimettyjä seksijuhlia. Kokouksesta tullessaan hän saattoi tarttua naispoliisia takapuolesta ja esittää kameroille yhdyntäliikkeitä. Donald Trump totesi naisten kourimisesta, että ”kun on stara, he antavat tehdä niin”.
Oman miehisyyden korostaminen on monille diktaattoreille tärkeää. Homoseksuaalien syrjintä ja vainoaminen kuuluvat myös kuvaan.
Yhteiskunnassa naiset halutaan pitää sivuroolissa, miehille alistettuina, joten moni diktaattori kertoo kannattajilleen puolustavansa perinteisiä arvoja. Niillä voi vedota uskonnollisiin kannattajiin, kuten esimerkiksi Venäjällä ja Turkissa nyt tapahtuu.
Sundströmin kirjassa esiteltyjen diktaattoreiden joukossa ei ole yhtään naista, vaikka toki sieltä löytyy muutama diktaattori, joiden puolisoilla oli iso merkitys miehen uralle.
– Ainoa, jota hieman harkitsin, oli Intian pääministeri Indira Gandhi. Hän oli demokraattinen hallitsija, joka vuosina 1975–1977 kääntyi diktaattoriksi. Intian poikkeuslaki kuitenkin päättyi, Sundström sanoo.
Hän huomauttaa, että yksi tapa suhtautua naisiin on pitää elämänkumppani piilossa. Hitlerin kumppani Eva Braun näkyi harvoin julkisuudessa. Diktaattori voi haluta luoda itsestään kuvaa kansakuntansa eteen uhrautuvana isähahmona, ja siihen kuvaan ei Sundströmin mukaan normaali suhde naiseen sovi. Nainen vähentäisi diktaattorin ”ylhäistä salaperäisyyttä”.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Näin etenee uiguurien kansanmurha: Naisia steriloidaan, lapset viedään vanhemmiltaan, ihmisiä suljetaan keskitysleireille ja viedään pakkotyöhön
AjankohtaistaYhdysvaltain uskonnonvapauskomitean puheenjohtaja, uiguuriaktivisti Nury Turkel kertoo Kiinan pyrkivän tuhoamaan uiguurit kansana. Hän on itse syntynyt vankeudessa.
