Ravisuttava kirjaväite: Vatikaani tihkuu tukahdutettua homoeroottisuutta
Koko Vatikaani on suuri kaappi, väittää ranskalainen sosiologi Frédéric Martel. Hänen mukaansa katolisten pappien ja piispojen homoseksuaalisuus sallitaan ja salataan, ja tämä salaamisen kulttuuri on tehnyt kirkossa tilaa myös pedofiileille. Professori Heikki Hiilamo luki Martelin tuoreen kirjan.
Miksi tuhannet katoliset papit ovat hyväksikäyttäneet lapsia? Ilmiö on niin laaja, että se kaipaa yleisempää selitystä. Ranskalainen sosiologi ja toimittaja Frédéric Martel väittää, että kyse on katolisen kirkon suhtautumisesta homouteen.
Pedofiilipappien uhrit ovat enimmäkseen poikia, mutta homoseksuaalisuus sinänsä ei selitä rikollista käyttäytymistä. Sen sijaan katolisen kirkon tekopyhyys ja salailu ovat luoneet tilaa pedofiileille ja estäneet puuttumasta heidän rikoksiinsa. Martelin helmikuussa ilmestynyt kirja In the Closet of the Vatican ravisuttaa ymmärrettävästi katolista maailmaa. Kirjoittajan pyrkimys repiä rikki Vatikaanin fasadia käy ilmi myös teoksen alkukielisestä nimestä Sodoma.
Samanaikaisesti ranskaksi, italiaksi ja englanniksi ilmestynyt kirja on ollut myyntimenestys katolisissa maissa ja synnyttänyt kiivaita väittelyitä puolesta ja vastaan. Käännöksiä on tehty tai tekeillä parillekymmenelle kielelle.
Kyseessä ei ole kepoinen yritys. Kirjan taustyö kesti yli neljä vuotta. Siihen osallistui yhteensä 80 taustatoimittajaa, kääntäjää, kirjeenvaihtajaa ja avustajaa. Martel ja hänen avustajansa haastattelivat 30 maassa henkilökohtaisesti yhteensä lähes 1 500 ihmistä, joiden joukossa oli 41 kardinaalia, 52 piispaa ja 45 Vatikaanin suurlähettilästä. Lopuksi 14 lakimiestä tarkasti tekstin. Martel julkaisi netissä 300-sivuisen lähdeluettelon.
Martel korostaa, ettei homoseksuaalisuus ole yhteydessä pedofiliaan, mutta homouden salaaminen ja peittely ovat.
Martel pyrkii todistamaan ”Vatikaanin koodin”, jonka mukaan pappien ja piispojen homoseksuaalisuus siedetään ja tarvittaessa siitä nautitaan, mutta se pidetään visusti salassa kaikissa tapauksissa. Homous on Vatikaanissa helppoa, tavallista ja jopa rohkaistua, mutta se ei saa olla näkyvää. Martel kutsuu Vatikaania ”suureksi kaapiksi”.
Martel kertoo entisen papin suulla, että neljä viidestä Vatikaanin papeista on homoja. Homojen suuri määrä ei ole sinänsä yllätys. Pappisura on kautta aikojen tarjonnut kunniallisen ratkaisun niille, joiden ympäristö on torjunut homoseksuaalisuuden tai joiden on ollut itse vaikea hyväksyä omaa suuntautumistaan. Uskonnollinen kutsumus antaa mahdollisuuden kääntää homoseksuaalisuus vahvuudeksi. Pappisseminaarilainen pääsee eroon ikävistä tyttöystäväkysymyksistä ja hän saa elää toisten nuorten miesten kanssa. Selibaatti ei pelota. Jo aikaisemmin on tiedetty, että Yhdysvalloissa katoliset papit ovat kuolleet neljä kertaa muuta väestöä useammin AIDSiin.
Kirjan mukaan homojen osuus kasvaa sitä mukaa mitä korkeammalle katolisen kirkon hierarkiassa mennään. Martelin mukaan kirkon opin puhtaudesta vastaavan uskonopin kongregaation kahdestakymmenestä kardinaalista tusina on homoja. Heistä viisi asuu miesystävänsä kanssa ja kolme käyttää säännöllisesti miesprostituoituja.
Kirkko näyttää tihkuvan tukahdutettua homoseksuaalisuutta
Martelia on syytetty kiistämättömien todisteiden puutteesta, koska hän ei läheskään aina kerro suoraan, keitä hänen mainitsemansa homoseksuaalit kardinaalit, piispat, nuntiukset ja johtavat papit oikein ovat. Kirjoittaja perustelee ratkaisuaan sillä, että hänen mielestään heillä on oikeus pitää rakastajia ja toteuttaa mieltymyksiään.
Jo ilman nimien paljastamistakin Vatikaani on täynnä homouteen liittyviä huhuja, juonittelua, kostoa, ahdistelua ja kiristystä. Martel ei voi hyväksyä tällaista tekopyhyyttä: samat miehet omistavat päivänsä homojen syrjimiselle ja yönsä samaa sukupuolta oleville kumppaneilleen.
Seksuaalista suuntautumista voi pitää yksityisasiana, mutta jotain perin kummallista on siinä, että sateenkaari-ihmisten oikeuksia kaikkialla maailmassa näkyvimmin polkevan instituution tärkeimmät edustajat ovat itse homomiehiä. Martel kertoo, että katoliset homopapit lobbasivat kiivaasti homoseksuaalisuuden dekriminalisointia vastaan YK:ssa.
Viime vuosina kymmenet tuhannet katoliset papit on todettu syyllisiksi lasten hyväksikäyttöön. Uhreja on satoja tuhansia. Aluksi kirkon johto kielsi tapahtuneen. Kirkko suojeli pedofiliaan syyllistyneitä pappeja sen sijaan että olisi tarjonnut uhreille lohdutusta. Skandaalia on hyvällä syyllä verrattu luterilaista reformaatiota edeltäneeseen katolisen kirkon rappioon.
Martel korostaa, ettei homoseksuaalisuus ole yhteydessä pedofiliaan, mutta homouden salaaminen ja peittely ovat. Pedofiilejä puolustaneet piispat ja papit eivät ole puolustaneet pedofiilejä heitä tukeakseen vaan oman kaksoiselämänsä paljastumisen pelossa. Tämä salailun kulttuuri antoi saalistajille tilan toimia. Sama malli on toiminut myös Vatikaanin talousrikoksissa.
Pedofiiliskandaalia on verrattu luterilaista reformaatiota edeltäneeseen katolisen kirkon rappioon.
Martelin mukaan sublimoitu ja kätketty homoseksuaalisuus on muuttunut kirkossa korostetuiksi siveellisyysvaatimuksiksi ja homovihaksi. Toisaalta ulospäin näytetty homofobia on tarjonnut homoille turvallisen piilopaikan katolisen kirkon sisällä. Sen hintana tosin ovat sisäiset ristiriidat ja itseinho.
Martelin teesit vaikuttavat yksinkertaisilta, mutta samalla niin ilmeisiltä, ettei voi kuin hämmästellä, miksei niitä ole aikaisemmin tuotu esiin. Huhuja ja kuiskauksia toki on liikkunut, mutta mitään näin massiivista ja vastaansanomatonta vyörytystä ei kukaan ole aikaisemmin esittänyt. Kun katolista kirkkoa ja Vatikaania katsoo Martelin tarjoamasta näkökulmasta, se todella näyttää tihkuvan tukahdutettua homoeroottisuutta.
Avoimesti homo Martel on aikaisemmin kirjoittanut homoseksuaalisuuden historiasta Ranskassa ja globaalista gay-kulttuurista. Hän kutsuu omaa polveilevaa tyyliään uppoutumisjournalismiksi. Asuessaan pitkiä aikoja Vatikaanissa Martel haastatteli kuuttakymmentä roomalaista miesprostituoitua pappien ja pappisseminaarilaisten seksitavoista.
Martelin kritiikki osuu katolisen kirkon arimpaan kohtaan
Kyseessä ei ole tavanomainen paljastuskirja tai sosiologinen tutkimus. Kirja on pikemminkin pitkitetty feature-artikkeli, joka sisältää muun muassa syvällisiä pohdintaa ranskalaisista homokirjailijoista, satiirisia havaintoja kirkkoruhtinaista ja iskeviä haastattelusitaatteja. Martel kirjoittaa vetävästi ja koskettavasti, joskin toisinaan liian spekulatiivisesti ja vihjailevasti. Kirja päättyy järkyttävään kertomukseen Martelille lapsuudesta tutusta hyväsydämisestä kyläpapista, joka kuoli hylättynä sairastuttuaan AIDSiin.
Teos on ripustettu neljän viimeisimmän paavin henkilökuviin. Martel syyttää pyhimykseksi julistettua puolalaista Johannes Paavali II:ta ja saksalaista Benedictus XVI:ta siitä, että he eivät puuttuneet katoliseen kirkkoon pesiytyneeseen pedofiliaan. Jo ennen paaviuttaan Benedictus vastasi Vatikaanin osastosta, jonka tietoon kaikki seksiskandaalit tulivat. Silloisen paavi Johannes Paavali II:n vastustuksen vuoksi hän ei kyennyt puuttumaan tapauksiin.
Toimittaja ja sosiologi Frédéric Martelin teoksen alkuperäisnimi on Sodoma.
Martel pitää paavi Benedictusta erityisen traagisena hahmona. Hänen mukaansa kukaan moderni paavi ei ole vastustanut homoja yhtä kiivaasti ja samaan aikaan voimattomana todistanut sitä, miten sateenkaari-ihmisten oikeudet alkoivat toteutua maailmassa.
Vatikaanissa käydään edelleen kamppailua Benedictuksen perinnön puolustajien ja nykyisen argentiinalaispaavi Franciscuksen tukijoiden välillä. Martel liittyy jälkimmäiseen leiriin kiittämällä Franciscusta siitä, että hän vihdoin tekee eron seksuaalisen hyväksikäytön ja kahden aikuisen suostumukseen perustuvan seksin välillä.
Homous on fakta, jota ei voi pyyhkiä pois katolisesta kirkosta. Martelin mukaan pappien syyllistyminen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ei lopu ennen kuin katolinen kirkko luopuu 1100-luvulla käyttöön otetusta pappien selibaatista, tunnustaa homoseksuaalisuuden ja alkaa vihkiä naisia vihkiä papeiksi.
Pappisura on tarjonnut kunniallisen ratkaisun heille, joiden on ollut vaikea hyväksyä omaa seksuaalista suuntautumistaan.
Joskus on vaikea muistaa, että uskonto on muutakin kuin seksuaalimoraalia, ja pappien seksuaalinen suuntautuminen on melko kapea näkökulma katoliseen kirkkoon. Martel todennäköisesti ylitulkitsee homoseksuaalisuuden vaikutusta kirkkopolitiikkaan eikä pysty aina esittämään väitteilleen vastaansanomattomia todisteita. Martelin ohjelmallinen lähestymistapa tuskin kykenee tavoittamaan läheskään kaikkea homoseksuaalisten pappien elämän monimutkaisuutta ja kipua.
Silti kritiikki osuu katolisen kirkon arimpaan kohtaan. Kaiken kestävän moraalin pohjana on vaatimus elää niin kuin opettaa. Luukkaan evankeliumin mukaan Jeesus parahti: ”Voi teitäkin, lainopettajat! Te panette ihmisten harteille taakkoja, jotka ovat raskaita kantaa, mutta itse ette kajoa niihin edes yhdellä sormella.” Keskellä tasa-arvoistuvaa länsimaista kulttuuria absoluuttiseen miesvaltaan perustuva katolinen kirkko on jäänyt eräänlaiseksi dinosaurukseksi. Kirkko haluaisi esiintyä moraalisena auktoriteettina, mutta sen vanhanaikaisuuden vuoksi harva kykenee ottamaa sitä vakavasti. Martel osoittaa, ettei kyse ole vain vanhanaikaisuudesta vaan myös tekopyhyydestä.
Kirjoittaja on sosiaalipolitiikan professori ja tietokirjailija.
Frédéric Martel: In the Closet of the Vatican. Power, Homosexuality, Hypocrisy. Bloomsbury, London, 2019. 555 sivua.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ketola: Paavi ja katolinen kirkko eivät enää kauhistuta suomalaisia luterilaisia
PuheenvuorotEdesmenneen Benedictuksen voi sanoa olevan eräänlainen kunnialuterilainen paavien joukossa.
.jpg)