Kuula: Näin yhdistän Árpád Kovácsin agnostisismin ja Eero Junkkaalan uskonvarmuuden
Kristitty voi olla agnostikko: en tiedä, onko Jumalaa, mutta uskoni valossa tiedän hänestä yhtä ja toista.
Sunnuntaina 14. kesäkuuta kuultiin Horisontti-ohjelmassa kaksi häkellyttävän erilaista kantaa uskoon. Pastori Árpád Kovács on ilmoittanut olevansa viisiprosenttisesti ateisti ja 95-prosenttisesti agnostikko, eikä häntä Jumala-uskon totuus muutenkaan kiinnosta. Usko kun on taiteellisen kokemuksen kaltainen subjektiivinen asia. Sen tuonpuoleisuussanoittaminen on pelkkää metaforiikkaa, kielikuvastoa, joka vain ohuesti viittaa johonkin kielen ulkopuoliseen.
Teologian tohtori Eero Junkkaalalle taas kristillinen usko on aivan huippukiinnostavaa. Uusimmassa kirjassaan hän esittelee järkiperäisiä perusteluita uskon puolesta. Vaikka usko on pohjimmiltaan sanatonta sitoutumista, siitä voidaan myös sanoa jotakin. Uskoon kun kuuluu halu liittyä kristittyjen uskontraditioon.
Tässä on pienoiskuva teologian ja kirkon ihmeellisyydestä. Toinen rakentaa perustaa, toinen samaa tahtia murentaa sitä.
Jos on kirkkaita oivalluksen hetkiä, on myös krapula-aamuja, jolloin tuntuu, ettei siellä ketään ole.
Nämä kaksi maailmaa voidaan myös yhdistää toisiinsa. Kerron siitä oman kokemuksen kautta, mutta nähdäkseni tämä kuvio kuuluu ihan peruskristinuskoon.
Kaikki alkaa halusta liittyä kristinuskoon. Niinpä tutkin ja opiskelen sen ajatuspalikoita. Junkkaalan tavoin haen vikojen sijaan rakentavia tulkintoja. Näin syntyy kumulatiivinen keissi. Kokonaisuus pelittää. Palikat liittyvät yhteen, jotkin kivastikin. Joissakin kohdin saumat vuotavat, mutta järki pysyy saavissa riittävän hyvin.
Uskon ja jotakin ymmärrän. Ei tämä tyhmää ole.
Tämän jälkeen seuraan välillä Kovácsin linjaa. Jos on kirkkaita oivalluksen hetkiä, on myös krapula-aamuja, jolloin tuntuu, ettei siellä ketään ole. Oma ikävä se vain huutaa tyhjyyteen. Kristinusko selittyy tämänpuoleisestikin. Sisäinen ateistini löytää kaikupohjan Vanhan testamentin Saarnaajan kirjasta.
Sama epäusko myös nostaa minut kuopasta. Ensin epäilen Jumalaa, sitten päätelmiäni. Tajuan taas, että tyhjyydentunne ja ajatussotku kuuluvat elämään. Ei se merkitse, että Jumalaa ei olisi. Eikä edes sitä, että minussa on jotakin vikaa. Ihmisen rimpuilu Jumalan kanssa vain on tällaista.
Jumala-tieto taas alkaa sisältäpäin.
Entä kristityn tieto-opillinen kanta? Se voi olla agnostismi. Jumalaa kun ei tiedetä samalla tavalla kuin luotuja asioita. Tieto luoduista alkaa ulkopuoleltani. Havainnot virtaavat päähän, niistä tehdään päätelmiä ja sitten tiedetään.
Jumala-tieto taas alkaa sisältäpäin. Minussa herää aavistus, toivo, oletus. Jotakin Suurempaa on. Sen valossa alan nähdä merkkejä Jumalasta. Raamatun ja kristinuskon historia kirkastuu ikkunaksi tuonpuoleiseen. Olen siis agnostikko: en tiedä, onko Jumalaa. Mutta uskoni valossa tiedän hänestä yhtä ja toista.
Kirjoittaja on ahaa-elämyksiin addiktoitunut etsijä. Ja löytäjä. Taipumusta yläpilviajatteluun. Pappi, teologian tohtori ja tietokirjailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kuula: Todellista uskoa ei voi sepittää itse, vaan se täytyy löytää
PuheenvuorotUskonopit eivät ole ajatuskahleita vaan suuntaviittoja ja rakennusaineksia. Ilman niitä jumalakysymyksen pohtija pyörisi vain omassa kehässään.