Kuula: Onko kirkko työntänyt Jumalan sivuun, kuten Agricolaliikkeen pappi Henrik Wikström väittää?
Monet ihmettelevät, että miten niin ympäristöön tai vähemmistöihin keskittyminen on pois uskon sanomalta. Uskosta seuraa vastuu.
Pastori Henrik Wikström esitti terävää kritiikkiä Kirkko ja kaupungin haastattelussa. Kirkko on väljähtynyt ja hukannut ytimen. Se ei halua puhua Jumalasta eikä näytä etsijälle riittävän kirkasta valoa. Sen sijaan keskitytään ympäristöön, vähemmistöihin ja muuhun sinänsä hyvään mutta perustehtävän kannalta toissijaiseen.
Tästä heräsi Wikströmin mukaan aivan ”järjetön somevöyhötys kirkon suljetuissa ryhmissä. Siitä näki, että kirkon työntekijät itse eivät ymmärrä, mitä uskoa he edustavat. Se on ihan absurdia”. Näin Wikströmiä siteerattiin Helsingin Sanomissa.
Mikä Wikströmin avautumisessa sitten niin tökkäsi joidenkin silmään? Minäpä raportoin.
Luterilainen kirkko Suomessa on valtava liike, josta löytyy vaikka mitä renkaiden vaihdosta helvettiluentoihin. Siksi yleistävä kritiikki, jonka mukaan kirkko on sitä ja tätä, ei osu mihinkään ja samalla kaataa viattomiakin.
Silti Wikströmin havainnot ovat oikeat. Mutta ne voi tulkita toisellakin tavalla. Kirkon väki ei tietoisesti noloile asiaansa, vaan se toimii viisaasti tilanteen mukaan.
Katsotaan Wikströmin pääväitettä. Kirkko ei keskustele Jumalasta eikä ole kiinnostunut hengellisyydestä.
Seurakuntien työntekijät ihmettelevät moitetta. Jumala ja rukous ovat jatkuvasti läsnä toiminnassa. Kokkikerhossa toki vähemmän, sunnuntain messussa enemmän. Kutsumme ihmisiä kirkolle filosofeeraamaan ja olemme valmiita siihen kadulla ja pubissa. ”Keskustele kanssamme Jumalasta” -projektia on vedetty vaikka millä tavoilla.
Toki osanotto on mitä on. Mutta vika ei ole tarjonnassa, vaan kysynnässä. Kokeiltu on.
Monenkirjavat neuvonantajat kertovat seurakuntien työntekijöille tämän tästä, mikä on pielessä ja mitä pitäisi tehdä. Mutta kun kysytään, miten se käytännössä tehdään, ohjeet loppuvat äkkiä.
Siksi pelkkä purnaus yleisellä tasolla kuulostaa halvalta ja helpolta. Aargh ja hohhoijaa. Se ärsyttää hetken eikä enää kiinnosta. Tilanne on toinen, jos mukana tulee myös realistinen kuvaus siitä, miten temppu oikeasti tehdään. Silloin diagnoosi ja resepti ostetaan vaikka ylihintaan.
Ei perhekerhossa varoiteta kadotuksesta tai koulun salihartaudessa pyydetä antamaan elämää Jeesukselle.
Onko kirkon viesti köykäinen? Puhutaanko Jumalasta kevyesti ja ympäripyöreästi? Sytytetään kynttilä ja sanotaan pari kaunista sanaa.
Jälleen seurakunnan rivityöntekijä ihmettelee. Uskonsanomaa on pidettävä esillä tilanteen ja kuulijoiden vastaanottokyvyn ehdoilla. Jo itse pyhä Paavali neuvoi näin.
Ei perhekerhossa varoiteta kadotuksesta tai koulun salihartaudessa pyydetä antamaan elämää Jeesukselle. Jos konfirmaatiokirkossa julistaa tosi haastavaa hengellisyyttä, pastori kenties saa irtopisteet asian takana olemisesta, mutta kuulijan kannalta lopputulos on melkoinen turn off.
Aloite varovaiseen ympäripyöreyteen ei tule kirkolta. Se on konservatiivinen yhteisö. Ei se vapaaehtoisesti laimenna viestiään. Mutta suomalainen kulttuuri on maallistunut. Usko on yksityistynyt ja ohentunut.
Silti Jumalan hyvyys puhuttelee monia, kunhan hänestä ei tiedetä liikaa eikä puhuta liian vaativasti. Kirkon yksityiskohtaisemmat doktriinit vaikkapa Kristuksesta tekevät jo tiukkaa. Seikkaperäinen usko tuonpuoleisiin todellisuuksiin on vaikeaa.
Tämä tosiasia otetaan vakavasti kirkossa. Enää kristinusko ei puhuttele vain koska siitä kerrotaan Raamatussa ja siihen uskottiin ennenkin. Nyt ihmiset kysyvät itse, onko tämä vakuuttavaa ja koskettaako se oikeasti minua. Siksi kirkko puhuu tahdikkaasti ja suostutellen. Kristinuskoa tarjoillaan parhaiten sulavat palat edellä.
Kirkon varovaisuus ei siis johdu siitä, ettei ymmärretä, mitä uskoa edustetaan, vaan siitä, että tajutaan, missä ympäristössä nyt toimitaan.
Tämä näkyy selvimmin seurakuntalehdissä ja kirkon tavassa olla esillä yleisissä tiedotusvälineissä. Jumala tosiaan näyttäytyy niissä suurena tuntemattomana liberaalina, kuten Wikström osuvasti kuvaa.
Mutta tätä Jumala on monille, joten senkin kokemuksen täytyy kuulua kirkon äänessä. Julkisessa viestinnässä on viisasta puhua siitä Jumalasta, joka ihmisillä on, eikä siitä, jota heillä ei ole.
Siksi julkisen jumalapuheen tyylilajeissa näkyy tietty suhdeluku. Kyselevää ihmettelyä Suuren Tuntemattoman edessä on enemmän, jytäkkää kristinuskon analyysia vähemmän.
Mitä Jeesus tekisi?
Miten kirkolla on varaa suhtautua näin löperösti sanomaansa? Etenkin jos kadotuskin on olemassa ja jotkut joutuvat sinne, kuten Wikström toteaa.
Löperyydeltä näyttävä rentous nousee tietystä teologisesta näkemyksestä. Arvelisin kirkon väen ajattelevan kadotuksesta hieman Vikströmiä valoisammin. Vain sen vaara on olemassa, mutta emme tiedä, toteutuuko se jonkun kohdalla. Jumalan karitsa kun ottaa pois maailman synnin, kuten ehtoollisliturgiassa lauletaan joka pyhä.
Uskosta taas useimmiten ajatellaan, ettei se ole ensisijaisesti tietoista myöntymistä kristinuskon sanomaan, vaan Kristuksen asumista ihmisessä. Tämä on mahdollista, vaikka ihminen suhtautuisi kristinuskoon välinpitämättömästi tai kielteisestikin. Sen sanoman voi torjua epäuskottavana, mutta Jumalan vastustaminen on jo vaikeampaa. Ihminen kun on luotu Jumala-kykyiseksi ja -hakuiseksi olennoksi.
Kirkko haluaa auttaa ihmisiä tiedostavampaan uskon iloon, mutta heidän autuutensa ei riipu siitä. Siksi tilaa annetaan rohkeasti myös ihmisten vähemmän oikeaoppisille uskontunnuille ja niiden puutteelle.
Tilaa annetaan rohkeasti myös ihmisten vähemmän oikeaoppisille uskontunnuille ja niiden puutteelle.
Sitäkin monet ihmettelevät Wikströmin kritiikissä, että miten niin ympäristöön tai vähemmistöihin keskittyminen olisi pois uskon sanomalta. Nehän kuuluvat yhteen. Uskosta seuraa vastuu.
Mitä Jeesus tekisi? Puhuisi edelleen ulkopuolelle jätettyjen puolesta. Ja muistuttaisi siitä, että jo Raamatun toisella sivulla kehotetaan pitämään huolta luomakunnasta, ympäristökysymys kun on aikamme kiperin haaste. Eläinten asemaan emme ole vielä kunnolla heränneetkään, siihenkin myötätuntoinen Jumalan Poika tarttuisi.
Jos kysytään, minkälaista uskontoa kirkko edustaa, historian vastaus kuuluu: sosiaalieettisen vastuun uskontoa. Kristinusko ei levinnyt ensimmäisinä vuosisatoina vastakulttuurisen jumalaopin takia, vaan ihmisiä kosketti uudenlainen palvelevan rakkauden eetos.
Suomalainen yhteisvastuun yhteiskunta – kristillisellä kielellä pakotetun rakkauden malli – on tätä parhaimmillaan. Julkisilla veroilla jokainen pakotetaan auttamaan pulaan joutuneita, rikkaimmat vieläpä enemmän kuin muut. Tällaisesta yhteiskunnasta kiinnostunut kirkko on alkuperäisellä asialla.
Näistä tökkäyskohdista huolimatta Wikströmin puheenvuoro on tarpeellinen ja tervetullut. Hän ei puhu yläpuolelta eikä väitä tietävänsä, miten asiat pitäisi tehdä. Hän on tehnyt teräviä havaintoja kirkon elämästä. Niiden arvoa ei muuta se, että ne voidaan tulkita myös toisella tavalla.
Kirjoittaja on ahaa-elämyksiin addiktoitunut etsijä. Ja löytäjä. Taipumusta yläpilviajatteluun. Pappi, teologian tohtori ja tietokirjailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kuula: Se löytyi -kampanjan tiedostava kristillisyys tulee olemaan valtauomaa Suomessakin – kritiikin sijaan kirkon väen kannattaa liittyä siihen
PuheenvuorotHämmennyksen teologiat ja kulttuurikristillisyys eivät periydy seuraaville polville.
