– Kuollut lapsi saa elää muistoissa. Rakkaus ei lopu kuolemaan. Toivon, että tämä messu voisi antaa kävijöille toivon näkökulmaa, sanoo messua suunnitellut Miia Raninen.
”Ei ole helppoa uskoa Jumalaan, joka ottaa oman lapsen pois” – Lapsensa menettäneiden messussa saa surra yhdessä
Kuolleiden lasten muistopäivänä 23.9. messua vietetään ensimmäisen kerran Helsingissä.
Seinäjokelainen Miia Raninen on järjestämässä Lapsensa menettäneiden messua Helsinkiin. Kenelle messu on tarkoitettu?
– Kaikille lapsensa menettäneille, iästä tai kuolinsyystä riippumatta. Lapsensa menettänyt on hyvin rikki ja saattaa olla vihainen Jumalalle. Messun tarkoitus on kohdata vanhemmat, sisarukset ja isovanhemmat kaikissa heidän tuntemuksissaan ja ajatuksissaan.
Millaista lohtua messusta voi saada?
– Messussa voidaan olla Jumalan luona yhdessä. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Messuun voi tulla vihaisena, surullisena, katkerana, ahdistuneena. Sieltä löytyy ymmärrystä. Ei ole helppoa uskoa Jumalaan, joka ottaa oman lapsen pois. Kirkkoa pidetään helposti aika kaukaisena siinä kohtaa. Tuntuu, että kirkossa sanotaan vain, että Jumala auttaa.
– Oman kokemuksen myötä nousee ajatus, että lapsensa menettänyt voisi löytää messussa tien rauhaan jutellen Jumalalle kaikkia tuntemuksiaan. Jumala kestää kyllä kaikenlaiset ajatukset. Itse löysin lapseni kuoleman jälkeen tieni teologiaan, jota nyt opiskelen. Tyttäreni Kertun ansiosta seison nyt tässä.
– Lapsen menetys on iso ja kova ja järisyttävä kokemus. Toivon sydämestäni, että me kirkossa voisimme olla jotenkin lohdutuksen sylinä, vanhempien tuskan keskellä.
Kaikki surut ovat erilaisia, mutta kaikkia meitä yhdistää lapsen kuolema.
Olet järjestänyt messun aikaisemmin kahdesti, Tampereella ja Seinäjoella. Millaista palautetta niistä tuli?
– Hyvää palautetta. Lapsen menetyksen kohdanneet ovat kokeneet hyvänä, että kokoonnutaan saman asian äärelle. Kaikki surut ovat erilaisia, mutta kaikkia meitä yhdistää lapsen kuolema. Messussa sanoitetaan surua ja tuskaa.
– Osallistujista tuntui, että messussa on ymmärretty, mitä he ovat kokeneet. Sitä minä itsekin kaipasin silloin yhdeksän vuotta sitten. Oli hyvin lohdullista, kun sairaalapastori soitti kuukauden kuluttua lapsen kuolemasta ja kysyi vointiamme. Haen itse messuja järjestämällä sitä, että kävellään surevan rinnalla eikä kaikota. Lasta ei saada takaisin eikä kipua ja surua pois, mutta rinnalla voimme kulkea.
Minkä ikäinen sinun lapsesi oli, kun menetit hänet?
– Lapseni kuoli kohtuun loppuraskauden aikana. Hänellä oli vakava sydänvika, mikä selvisi rakenneultrassa. Kävimme Seinäjoelta Tampereella kontrolleissa. Oli vielä toivoa, että hän voisi selvitä. Mieheni ajatteli minua enemmän tulevaisuutta, sitä että Kertun ei olisi helppo elää. Itse halusin viimeiseen asti uskoa, että Kerttu selviää nykyajan huippuhoidolla.
– Silloin meillä oli jo 6- ja 3-vuotiaat pojat. Jouduin keräämään voimia, että jaksan poikien kanssa. En voinut koko ajan itkeä ja näyttää pahaa oloani. Mieheni oli päivät töissä ja rakensi iltaisin taloa. Se oli raskasta aikaa. Moni ystävä ja tuttava kaikkoaa siinä kohtaa, kun surevaa on hankala kohdata. Kun joku on niin lyöty, se voi myös ahdistaa ympärillä olevia ihmisiä. Tai ei tiedetä, miten kohdata hänet.
Lapsensa menettäneiden messu Helsingin tuomiokirkon kryptassa, Kirkkokatu 18, maanantaina 23.9. klo 18. Saarna Miia Raninen, liturgi Monica Heikel-Nyberg. Osittain kaksikielinen. Messun jälkeen mahdollisuus jäädä kahville.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Koin, että olen ihmisenä pilalla” – Veera Ikonen menetti lapsensa ja uskoi, ettei voisi koskaan enää kokea iloa
Hyvä elämäKirjoittaminen antoi Veera Ikoselle tilan käsitellä surua ilman ulkoapäin asetettuja vaatimuksia. Yllätyksenä itselleenkin hän löysi lohtua kirkosta.
