Lastenkoti Oshigambossa Ambomaalla. Kuvan on ottanut vuonna 1914 lähetystyöntekijä Emil Liljeblad.
”Valkoisen pelastajan stereotypiasta on hankala päästä eroon” – vielä 1900-luvulla suomalainen lähetystyöntekijä puhui poppamiesten hokkuspokkuksista
Lähetystyöntekijöiden kertomukset ovat monen suomalaisen Afrikka-mielikuvien takana. Varsinkin 1900-luvulla radiosta ja koulusaleissa kuullut tarinat olivat ikkuna vieraisiin kulttuureihin.
Stereotypiat puhuttavat, ja yleisessä keskustelussa pohditaan esimerkiksi tuotemerkkien levittämiä mielikuvia. Black Lives Matter -liike on herättänyt keskustelua rodullistettuja ihmisiä esittävistä logoista. Esimerkiksi Uncle Ben’s -riisipakkausten tummaihoinen herrasmies on koettu rasistiseksi.
Tutkija ja tietokirjailija Olli Löytty on perehtynyt lähetystyöntekijöiden julkaisuihin, ja niiden tuottamiin mielikuviin varsinkin Namibiasta. Hänen tutkimuksensa kattaa koko suomalaisen 1800-luvulla alkaneen nykyisen Namibian alueen lähetystyön historian. Hän kertoo, että vaikka Uncle Ben’s -tuotemerkin rasismi liittyy Yhdysvaltojen kulttuuriin, samankaltaista rasismia esiintyy myös afrikkalaiskuvauksissa.
– Miksi kyseessä on juuri Ben-setä herra Benin sijaan, ja miksi käytetään juuri etunimeä? Kyseessä on vanha pyrkimys esittää tummaihoiset lapsen kaltaisina. Ilmiö on sukua mielikuvalle säälittävästä, apuamme kaipaavasta pakanasta.
Myös lähetystyöntekijöiden kirjoittama kirjallisuus ja heidän kertomuksensa ovat vaikuttaneet rasististen mielikuvien syntymiseen Afrikasta ja afrikkalaisista.
Länsimaisiin afrikkalaisstereotypioihin ovat Löytyn mukaan aina kuuluneet vastakohdat: toisaalta puhutaan verenhimoisista, kehityksestä sivuun jääneistä kannibaaleista, toisaalta rinnalla on kasvanut näkemys suojelua vaativista jaloista villeistä. Afrikkalaiset saatetaan lähetystyöntekoa kuvaavissa teoksissa esittää pelkkinä avun tarvitsijoina ja Afrikka katastrofien maanosana.
Opetustilanne vuonna 1911 Olukondan lähetysasemalla Ambomaalla, nykyisen Namibian alueella.
Poppamiesten hassutuksia
Lähetystyöntekijät kiertävät yhä Suomen kouluja kertomassa matkoistaan, ja monet kuvailevat kokemuksiaan kirjoittamissaan teoksissa. Esitysten sävyt vaihtelevat suuresti. Monille ikäpolville lähetystyöntekijöiden kertomukset olivat ensimmäinen kosketus afrikkalaisiin kulttuureihin.
Lähetystyöntekijä Tuure Vapaavuori kertoi 1950- ja 60-luvuilla radiossa kokemuksistaan Afrikassa. Radiossa esiintymisen lisäksi Vapaavuori kirjoitti Afrikan vuosistaan kirjoja, joita löytyy esimerkiksi Helmet-kirjastojen valikoimista. Sävy on usein komediallinen, jopa pilkallinen.
Ylen Elävästä arkistosta löytyy esimerkkitapaus: Vapaavuori kertoo lapsille suunnatussa ohjelmassa afrikkalaisista poppamiehistä, ja heidän harrastamistaan ”hokkus pokkuksista”.
Muutos on ollut nopeaa ja hyvään suuntaan ainakin Suomen lähetysseuran kohdalla
Rakentavana esimerkkinä alan kirjailijasta Olli Löytty mainitsee Tuulikki Jantusen, joka teki lähetystyötä ”bushmannien” eli san-kansan parissa 1900-luvun puolenvälin tienoilla.
– Tuulikki Jantusen Pähkinäsydän on lähetyskirjana poikkeuksellinen. Jantunen kertoo siinä omista epäilyksistään ja pohdintojaan kristinuskon universaaliudesta. Hän tarkasteli ihmisiä ja löysi yhtäläisyyksiä kokemuksiinsa Karjalan evakkona. Lähetystyöntekijät harvoin ymmärsivät paikallisia näin tasa-arvoisesti, Löytty sanoo.
Pähkinäsydän on käännetty englanniksi nimellä Kernel, ja se on Namibiassa arvostettu klassikko.
Ihmisiä työmatkalla. Kuvan on ottanut lähetystyöntekijä August Pettinen Ambomaalla vuonna 1901.
Valkoisen pelastajan ongelma
Lähetystyöntekijät perehtyvät joskus vuosia kohdemaansa kieleen ja elämäntapoihin. Tarkoituksena on evankeliumin julistamisen lisäksi auttaa arjessa, esimerkiksi tekemällä sairaanhoito- tai opetustyötä. Suomessa lähetystyötä ulkomaille organisoivia järjestöjä on kymmeniä. Suomen luterilaisella kirkolla on seitsemän virallista lähetysjärjestöä, joihin kuuluvat muun muassa Suomen Lähetysseura, Suomen Pipliaseura ja Medialähetys Sanansaattajat. Luterilaisen kirkon ulkopuolella toimivat esimerkiksi Patmos Lähetyssäätiö ja Fida International.
Esimerkiksi Suomen Lähetysseuran Namibia-työssä lähetystyöntekijöiden ja paikallisten välistä valtasuhdetta tasapainotetaan puhumalla kumppanuudesta: lähetystyöntekijät ovat paikallisen kirkon työntekijöitä, vaikka palkka tulisikin Suomesta.
– Muutos on ollut nopeaa ja mennyt hyvään suuntaan ainakin Suomen Lähetysseuran kohdalla. Valkoisen pelastajan stereotypiasta on kuitenkin hankala päästä eroon, vaikka olisi kuinka hyvät tarkoitukset, Löytty sanoo.
Ihmiset odottelevat vuoroaan sairaalan edustalla Eenhanassa, Ambomaalla.
Ensimmäiset Suomen Lähetysseuran lähetyssaarnaajat saapuivat Ambomaalle eli nykyisen Namibian pohjoisosiin vuonna 1870. Jo tuolloin suomalaiset lähetystyöntekijät elivät paikallisten ihmisten keskuudessa ja puhuivat paikallisia kieliä.
Suomen Lähetysseuran varatoiminnanjohtaja Satu Kantola kertoo, että Lähetysseuran työtä toteuttavat Afrikassa paikalliset kumppanikirkot ja järjestöt. Hankkeet perustuvat paikallisten ihmisten kanssa yhdessä määriteltyihin tavoitteisiin, ja toimijoita työssä ovat paikalliset itse.
– Työmme perustana on aina vastavuoroinen kumppanuus. Teemme työtä yhdessä paikallisten ihmisten, kirkkojen ja järjestöjen kanssa. Kumppanuussuhde rakentuu yhteiselle näylle todistaa Jumalan rakkaudesta maailmassa, Kantola kertoo.
– Kehittyvien maiden kirkoilla on paljon jaettavaa ja opetettavaa meille, kuten esimerkiksi vapaaehtoisuuden ja yhteisöllisyyden varassa toimiminen, Kantola jatkaa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Suomalaiset suhtautuvat turvapaikanhakijoihin kuin lähetyssaarnaajat eksoottisiin kansoihin 1800-luvulla, väittää tutkija Olli Löytty
AjankohtaistaApulaisprofessori Olli Löytty puhuu Lähetystyö ja valta -symposiumissa Tikkurilan kirkolla rasismista lähetystyön piirissä.
