Painaako pimeys? Kaamosoireilu on kevyt vaiva, jos sitä vertaa sielun pimeään yöhön
Huolenpito ja hellyys auttavat paremmin kuin sanat silloin, kun pimeys ahdistaa ja Jumala on piilossa, sanoo psykoterapeutti ja pappi Jaana Räntilä.
Jokainen päivä on edellistä lyhyempi ja mustempi. Aurinko tuntuu kadonneen. Kadonnut on paljon muutakin. Voimat ovat vähissä, mikään ei kiinnosta eikä mikään määrä nukkumista tunnu riittävän. Suklaan ja kirkasvalolampun avulla tässä pinnistellään.
En ole ainoa. Jopa kolmasosan suomalaisista arvioidaan kärsivän jonkinasteisista kaamosoireista, joista tyypillisimpiä ovat makeannälkä, lihominen, väsymys ja liikaunisuus. Varsinaisesta kaamosmasennuksesta kärsii noin prosentti väestöstä. Sen oireet ovat vaikeampia: ahdistuneisuutta, ärtyneisyyttä sekä arvottomuuden, syyllisyyden ja toivottomuuden tunteita.
Moni pelkää kaamosta jo etukäteen ja miettii jaksamistaan – varsinkin nyt, kun koronaviruksen vuoksi elämä on muutenkin tavallista kapeampaa.
– Jos pimeä aika tuntuu raskaalta, siihen ehkä heijastaa jotakin uhkaavaa, joka tulee oman mielen sisältä. Emme voi nähdä tai tietää, mitä pimeydessä on, joten se saattaa kirvoittaa pelottavia ajatuksia ja tunteita, ristiriitoja ja vaikeita, käsittelemättömiä asioita, joihin ei ole kosketusta, tai ehkä piilevää masennustakin, sanoo psykoterapeutti ja pappi Jaana Räntilä.
Hänen mukaansa moni löytää helpotusta kaamokseen ja sen aiheuttamaan alakuloon taiteesta, musiikista, kirjoista ja luonnosta. Lohtua tuovat myös toimivat ihmissuhteet tai läheinen suhde Jumalaan.
– Ammattilaisen apua kannattaa hakea, jos tuntuu, ettei selviä yksin – jos mieli on niin raskas, että se haittaa jo toimintakykyä, mikään ei innosta eikä jaksaisi nousta sängystä. Joskus mieli voi tuntua niin tyhjältä, ettei jaksaisi juuri puhuakaan, tai voi olla itsetuhoisia ajatuksia.
– Pimeän yön kokemuksessa ihmisellä säilyy ajatus siitä, että on olemassa jotakin enemmän kuin tämä minun tämänhetkinen oloni, sanoo pappi ja psykoterapeutti Jaana Räntilä. Kuva: Sirpa Päivinen
Pimeä yö kuuluu kristittynä kasvamiseen
Kaamosapeus alkaa kuitenkin tuntua aika lievältä vaivalta, kun lukee 1500-luvulla elänyttä espanjalaista mystikkoa Ristin Johannesta. ”Köyhänä, hylättynä ja vailla mitään sieluni käsitysten tukea eli siis ymmärrys pimeänä, tahto puristuneena ja hädissään minä jättäydyin pimeään”, hän kuvaa omaa tilaansa klassikkoteoksessaan Pimeä yö. Nykylukijalle se tuo mieleen monet vaikean masennuksen kuvaukset, mutta kyse ei ole masennuksesta – ainakaan pelkästään.
– Sielun pimeästä yöstä on tullut käsite, jolla kuvataan jumalasuhteen emotionaalista etäisyyttä. Se on jakso, jolloin ihminen ei koe läheisyyttä eikä yhteyttä Jumalaan. Usein pimeä yö osuu yhteen vaikean elämänvaiheen kanssa, jossa on muitakin menetyksiä. Jumalan poissaolon kokemus voi silloin olla aika rankkakin ja menee ehkä lähemmäs masennusta, Jaana Räntilä sanoo.
Tarkoitus varmaankin on, että kaipuumme Jumalan puoleen syvenisi ja itsetuntemuksemme paranisi.
– Pimeän yön kokemuksessa ihmisellä kuitenkin säilyy ajatus siitä, että on olemassa jotakin enemmän kuin tämä minun tämänhetkinen oloni, että silloinkin, kun riipun Jumalassa toivoa vailla, olen ”siunattu voittamaan”. Kliinisessä masennuksessa tällainen toivon horisontti tuntuu kadonneen.
Räntilän mukaan pimeän yön kokemus kuuluu kristittynä kasvamiseen, vaikka kaikki eivät sitä koskaan koekaan.
– Tarkoitus varmaankin on, että meidän kaipuumme Jumalan puoleen syvenisi ja itsetuntemuksemme paranisi. Kriisit ovat aikoja, jolloin Jumala kutsuu meitä erityisesti. Joudumme etsimään häntä ja samalla itseämme.
Läheisyys ja rituaalit kannattelevat
Vähemmän sanoja ja enemmän huolenpidon sävyttämää läheisyyttä ja hellyyttä. Siinä on Jaana Räntilän suositus pimeään pudonneille.
– Hengellisessä tyhjyydessä ei oikein voi muuta kuin odottaa, että kaipaukseen vastataan. Mutta ehkä silloin ei ole kauheasti voimavarojakaan muuhun. Toisten läheisyys, sen verran kuin sitä jaksaa, voi kannatella ja tehdä hyvää. Joitakuita auttavat rituaalit, kuten ehtoollinen tai vaikka ikonin katseleminen.
Räntilä lisää, että pimeän yön siunaus paljastuu vasta jälkeenpäin – jos paljastuu. Kuuluisa esimerkki pitkään pimeyteen joutuneista on Äiti Teresa. Hän oli aloittanut työnsä Kalkutan slummeissa voimakkaiden uskonnollisten kokemusten innoittamana. Sitten kokemukset lakkasivat ja Jumala hiljeni loppuelämäksi. Kokemus oli niin raskas, että Äiti Teresa vertasi sitä helvettiin. ”Sisälläni on niin hirveä pimeys, aivan kuin kaikki olisi kuollut”, hän kirjoitti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Amanda Kauranne kannustaa runolauluilla antautumaan hämärän syliin: ”Pietään hämärän hyssyy että nättinä pyssyy”
HengellisyysEnnen vanhaan hämärän hyssyssä oltiin perheen, naapureiden ja ystävien kanssa yhdessä. Se oli jakamisen aikaa.
