Petri Laaksosesta tuli isosena innokas käännyttäjä. Kari Kopperi osaa sanoa tarkan päivän, jolloin tuli uskoon. Katriina Järvinen jätti helluntailaisuuden aikuistuttuaan.
Psykoterapeutti, pappi ja laulaja kertovat, miten heidän uskonsa ja hengellisyytensä ovat muuttuneet elämän varrella
Katriina Järvisen, Kari Kopperin ja Petri Laaksosen ajatukset uskosta ovat muuttuneet sitten nuoruusvuosien.
”Kyse on jonkinlaisesta pyhyyden kokemuksesta tai mystiikasta”, sanoo psykoterapeutti Katriina Järvinen
Katriina Järvinen on 57-vuotias valtiotieteiden lisensiaatti, kirjailija ja psykoterapeutti.
Haikara heitti minut perheeseen, jossa vanhemmilla oli lastensa suhteen vain yksi toive: että kulkisimme taivastietä emmekä menisi helvettiin. Kaikki elämässä kytkeytyi siihen.
Asuimme Tampereella. Olimme helluntailaisia, ja se oli hyvin ärhäkkää silloin 1960- ja 70-luvuilla. Kolmivuotiaasta alkaen minun piti iltaisin katua syntejäni. Jeesus saattoi palata seuraavana yönä.
Lapsuuteni usko oli kauhunsekaista. Vanhempani sanoivat minulle, että kun tulet aamulla keittiöön, saattaa olla, että äiti, isä ja sisarukset on temmattu taivaan kotiin, mutta sinä jäät yksin tänne syntiesi takia.
Olen verrannut lapsuudenperhettäni maahanmuuttajaperheisiin, joissa ollaan koko ajan lähdössä takaisin kotimaahan ja ajatellaan, että Suomi on turmeltunut maa, jossa lapset menevät pilalle.
Helluntailaisuudessa vaaditaan uskonratkaisua. Yhdeksänvuotiaana koin henkisen romahduksen, jonka seurauksena annoin elämäni Jeesukselle ja yritin tulla uskoon. Se ei kuitenkaan riittänyt. Minulle sanottiin, etten ole uskossani palava, jos en todista koulukavereilleni Jeesuksesta.
Yritin pakolla pumpata itseeni uskoa, mutta se oli bluffia. Siinä meni koko teini-ikä.
Olin ehkä 16, kun luin Martin Luther Kingin elämäkerran. Minulle tuli palo, että minäkin haluan auttaa niitä, jotka ovat heikoilla. Se oli avainkokemus, joka on vaikuttanut tekemisiini tähän asti. 19-vuotiaana erosin helluntaiseurakunnasta. Ajattelin, että mieluummin vaikka kuolen, mutta tässä valheessa en enää elä.
Minun elämässäni uskonnolliset instituutiot on lopullisesti pilattu, mutta kymmenisen vuotta sitten totesin olevani hengellinen tai henkinen ihminen.
– Psykoterapeutti ja kirjailija Katriina Järvinen
Seuraavat vuodet olivat rankkoja. Asuin Ruotsissa ja työskentelin siivoojana. Kun jätin uskovaiset, minulla ei ollut ketään. Kaipasin rakkautta niin paljon, että riitti, kun joku lämmitti minua yhden yön. Nykysanoilla olin syrjäytynyt.
Kuvailisin seuraavien vuosieni maailmankatsomustani uskonnottomaksi. En ollut missään vaiheessa ateisti, koska koin, että ateistit ovat usein yhtä kiihkeitä kuin helluntailaiset. Opiskelin Helsingissä kulttuuriantropologiaa ja ymmärsin, että Raamattu oli hieno kirja ja kulttuurimme perusteos, mutta minulta se oli pilattu.
Kun lapseni syntyivät, halusin, että heidät kastetaan. Heidän isänsä kuului kirkkoon, ja minulla oli positiivinen suhtautuminen luterilaista kirkkoa kohtaan. Ajattelin, että siellä ihmisiä ei pakoteta mihinkään.
Olen sanonut lapsilleni, että elämässä on monenlaisia vaiheita. Joskus nämä jutut eivät kiinnosta yhtään ja joskus taas voivat kiinnostaa. On ihan okei tulla riparilla uskoon. On myös ihan okei, jos ei puolen vuoden päästä enää olekaan uskossa. On tärkeää, että jokainen etsii oman tiensä.
Minun elämässäni uskonnolliset instituutiot on lopullisesti pilattu, mutta kymmenisen vuotta sitten totesin olevani hengellinen tai henkinen ihminen. Kyse on jonkinlaisesta pyhyyden kokemuksesta tai mystiikasta.
Nappailen kirjoista, lehdistä ja radiosta eri traditioihin liittyviä ajatuksia. Jonkun mielestä ne saattavat olla ristiriidassa keskenään. Minua puhuttelee esimerkiksi juutalainen ajatus, että Jumalan kanssa voi riidellä, ja buddhalainen ajatus, että asiat hyväksytään sellaisina kuin ne ovat.
Ajattelen, että minun opettajiani tämän maallisen vaelluksen aikana ovat kaikki ihmiset, jotka kohtaan. Minun jumalanpalvelukseni on sitä, että tapaan ihmisiä.
Minulle tulee valtavan turvallinen olo, kun ajattelen, että en ymmärrä kaikkea. Ehkä jokin korkeampi voima yrittää näiden kummallisten elämänkokemusten kautta opettaa minulle jotain. Se ei mahdu ymmärrykseeni, mutta olen luottavainen. Minua ei ahdista yhtään, että en tiedä, mikä se taho on.
”Ajattelen, että äitini ja veljeni ovat päässeet kotiin”, sanoo laulaja Petri Laaksonen
Petri Laaksonen on 57-vuotias muusikko, laulaja ja säveltäjä.
Lapsuudenkotini Sauvossa ei ollut herätyskristillinen, mutta vanhempani arvostivat kunnollisuutta ja kirkkoa. Minulle opetettiin iltarukous: ”Taivaan isä siunaa pientä Petri-poikaa, aamen. Hyvää yötä.” Se oli rituaali, joka tuntui hyvältä.
Kirkossa kävimme juhlapyhinä. Lisäksi kävimme pikkuveljeni kanssa seurakunnan pyhäkoulussa. Se tuntui joskus vähän pakkopullalta.
Kesällä 1977 menin rippileirille Vivamon leirikeskukseen Lohjalle. Se tuntui seikkailulta, ja reissu olikin elämäni kannalta sangen merkittävä.
Suosikkiaineitani koulussa olivat uskonto ja historia, ja riparin oppitunneilla imin tietoa. Myös gospellaulut menivät tunteisiin.
Tunsin Jumalan kutsua. Vapaaehtoisen rukoushetken jälkeen annoin elämäni Herralle ja tulin uskoon. Se oli huumaava psykofyysinen kokemus. Kaikki murheet ja pelot poistuivat kertaheitolla.
Seuraavana aamuna ihmettelin kauheasti, kun oloni olikin ihan samanlainen kuin ennen. Huuma ei kestänyt yön yli. Juttelin asiasta papin kanssa, ja silloin ymmärsin ensimmäistä kertaa, että uskossa ei ole ensisijaisesti kyse tunteista.
Uskoontulo oli minulle merkittävä asia, mutta kotipaikkakunnallani pidin sen aluksi omana tietonani. Olin mukana perustamassa bändiä, enkä nousevana pop-tähtenä halunnut pilata mainettani menemällä seurakuntanuoriin. Olin niin cool.
Kun kaiken maailman viihdelehtien toimittajat haastattelevat minua, he aina toistelevat, että sinä olet uskovainen. Minä en ole kiinnostunut puhumaan uskostani.
– Laulaja ja lauluntekijä Petri Laaksonen
Elin nuorisoelämää diskoineen ja kaljoitteluineen. Nuoren uskovaisskenen näkökulmasta se oli paheellista. Menin kuitenkin isoseksi Vivamoon.
Mieleni oli aika ailahtelevainen ja herkkä, ja rippileirillä minusta tulikin innokas käännyttäjä. Laskimme leirillä, kuinka moni oli tullut uskoon. Niitä tulikin paljon, minunkin ryhmäni viidestä pojasta kolme. Ajattelin, että olin tehnyt hyvän työn.
Enää en lähtisi mukaan toisten ihmisten käännyttämiseen, mutta siihen aikaan se oli vilpitöntä. Minulla oli suuri sielunhätä muista ihmisistä. Minähän olin itse jo pelastunut taivaaseen.
Alle parikymppisenä päädyin musisoimaan Paimion rovastikunnan nuortenkuoroon. Se ei ollut herätyskristillistä vaan hyvin kansankirkollista. Niihin aikoihin oma uskonnollisuuteni alkoi vakiintua.
Kyllä minä edelleen sanoisin sen ajan Petrille, että kulje vain sitä tietä. Se on hyvä tie.
Kun kaiken maailman viihdelehtien toimittajat haastattelevat minua, he aina toistelevat, että sinä olet uskovainen. Minä en ole kiinnostunut puhumaan uskostani. Minusta tuntuu, että nostan silloin itseäni jalustalle.
Enää minusta ei tunnu relevantilta kysyä, mihin joku uskoo. Keskeisempää on, saako usko ihmisen ottamaan vastuuta maailmasta ja ymmärtämään toisten hätää.
Elämän hauraudessa minua kantaa edelleen ajatus, että voin turvautua itseäni suurempaan voimaan. Lopulta kaikki ihmiset ovat pieniä hätäilijöitä, jotka eivät pärjää yksin. Kristinusko on olemassa heikkoja, pettyneitä, siipirikkoja ja epäonnistuneita varten. Eiväthän terveet tarvitse parantajaa.
En enää juurikaan mieti, kuka pääsee taivaaseen. Sekä äitini että veljeni kuolivat muutama vuosi sitten, kumpikin aivan liian nuorena. Ajattelen, että he ovat saaneet rauhan. Kaikki psyykkiset ja fyysiset kärsimykset ovat ohi. Ajattelen myös, että he ovat päässeet kotiin. En tiedä, näkevätkö he toisiaan. Se olisi tietysti ihanaa. Ehkä niin on. Kyllä minäkin kaipaan heidän luokseen.
”On asioita, joista en ajattele enää samalla tavalla, mutta seurakuntanuoruus oli tärkeä vaihe”, sanoo pappi Kari Kopperi
Kari Kopperi on 60-vuotias teologian tohtori, ekumeniikan dosentti, pappi ja Kirkon koulutuskeskuksen johtaja.
Lapsuudenkodissani uskonnosta ei juuri puhuttu. Olin kerran vanhempieni kanssa joulukirkossa. Ainoa muistikuvani on, että siellä oli kauhean täyttä. Ajattelin Jumalaa hyvin vähän. Se ei ollut mitenkään olennaista.
Tätini opetti nuoremmalle veljelleni iltarukouksen. Muistan olleeni kateellinen, kun minulle ei ollut opetettu sellaista. Olin varmaan kuusivuotias.
Kävin rippikoulun vuonna 1975. Rippileirillä Vivamon leirikeskuksessa Lohjalla aloin miettiä, että ehkä tämä voisikin olla minun juttuni.
Tulin leirillä uskoon. Voin sanoa ihan päivämäärän.
Rippileirillä ei painostettu. Kyse oli enemmän viekoittelusta. Kun olin myöhemmin isosena, meille sanottiin, että Pyhä Henki lopettaa toimintansa illalla yhdeksältä. Se kuvasti tiettyä järkevyyttä.
Kun palasin rippileiriltä kotiin Lahteen, mietin, että uskoontulo oli hyvä juttu, mutta en oikein tiennyt, mistä siinä oli kyse. Aloin käydä raamattupiireissä ja kotiseurakuntani toiminnassa. Nuoruuteni menikin sitten erilaisissa seurakunnallisissa riennoissa. Pikkuhiljaa keräsin vastauksia kysymyksiin, jotka pohdituttivat minua. Pohdinta ei päättynyt maisterin tutkintoon, pappisvihkimykseen eikä edes tohtorin tutkintoon. Joiltakin osin se jatkuu edelleen.
Siihen aikaan ajatus henkilökohtaisesta jumalasuhteesta oli olennainen. Usko toi järkeä elämän kokonaisuuteen. Se antoi elämälle tulkintahorisontin.
Omaan persoonaani liittyi kuitenkin sellainen, etten niellyt mitään purematta. Näin myös hyvin tiukkaa ja karismaattista viidesläisyyttä. Totesin, ettei se ollut minun juttuni. Armokeskeinen kristinuskon tulkinta viehätti minua jo nuorena.
Minulle fiksuin tapa ymmärtää maailmankaikkeutta on ajatella, että on olemassa Jumala, joka on kaiken takana.
– Pappi Kari Kopperi
Kun menin opiskelemaan teologiaa, minulla oli jonkinlainen hämärä ajatus, että kai tuolta polulta papiksi päätyy. Yliopistolla tutustuin Martti Lutherin ristinteologiaan, ja se tuntui olevan jatkoa sille armokeskeiselle uskolle, joka minua puhutteli.
On asioita, joista en ajattele enää samalla tavalla kuin nuorena, mutta seurakuntanuoruus oli minulle tärkeä vaihe.
Isoin kysymys, jossa ajatteluni on muuttunut, on varmaankin seksuaalietiikka. 1970- ja 1980-luvulla herätysliikkeiden piirissä oli tiukka linja, että ei ennen papin aamenta.
Ajattelen nykyään myös aika lailla eri tavalla siitä, miten usko syntyy. Nykyään miellän niin, että ihminen on Jumalan puhuttelussa pidemmän aikaa. Ajattelen, että Pyhä Henki synnyttää ja pitää uskoa yllä salatulla tavalla. Omat tekemiseni miellän huomattavasti vähemmän tärkeiksi kuin nuorena.
Myös sosiaalieettinen ja diakoninen ajattelu on minulle nykyään paljon tärkeämpää kuin tuolloin.
En ollut nuorenakaan kovin ahdasmielinen, mutta kaksi asiaa voisin sanoa silloiselle itselleni. Ensinnäkin: katsele maailmaa avoimin silmin. Toiseksi: tuota lähimmäisen rakastamisen asiaa kannattaisi ajatella vähän enemmän.
Miellän itseni umpiluterilaiseksi, mutta en ajattele, että Luther olisi sanonut kaikkeen viimeisen sanan. Ehtoollinen on minulle hirveän tärkeä. Se on minulle kristillisen elämän kohokohta, ja siksi tykkään käydä jumalanpalveluksessa.
Minulle fiksuin tapa ymmärtää maailmankaikkeutta on ajatella, että on olemassa Jumala, joka on kaiken takana. Jumala on olemassaolon lähtökohta, jota on vaikea olla ajattelematta. Sitten herää kysymys, että jos Jumala on, minkälainen hän on.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Tieto siitä, että sinusta välitetään ja että sinä voit välittää muista, on aika hengellinen kokemus”, sanoo laulaja Marjo Leinonen
HengellisyysMarjo Leinonen on huomannut, että ihmisten pelot ja pettymykset ovat hyvin samanlaisia – ja ettei elämässä kerta kaikkiaan pärjää yksin.
